Take it easy

/Nomi ja Koivupentu!

Aurinko kajasti mukavasti Ruusutassun viiksille, kun se löllösi leirissä. Uhkaavat pilvet vyöryivät taivaan nurkilta, mutta niin kauan, kun ne eivät tulisi auringon ja naaraan väliin, kaikki olisi ihan hyvin. Kissa raotti huolestuneena toista silmäänsä. Hieman hermostuttava tilanne, sillä kohta ne pilvet ihan varmasti saapuisivat. Tai ehkei. Ruusutassu löhösi selällään, pehmeä vatsa vasten taivaita. Aijai, kuka tahansa olisi voinut napata siitä ja olisi tullut aika arvet. Pehmeän kohdan paljastaminen ei ollut mikään viisas juttu. Kuitenkin, Ruusutassu oli ihan muiniksina. Se vain oleili leirissä. Ei siinä mitään isoa katinroikaletta voinut tulla soturoitsimaan juuri sen vatsaan. Niillä oli varmasti paljon muutakin huolehdittavaa kuin joku laiskasti norkoileva oppilas, joka ei edes osannut loikata kunnolla. Ruusutassu ei häirinnyt niitä ja ne eivät häirinneet Ruusutassua. Kunhan oleilivat ihan rauhallisesti siellä taivaiden nurkilla niin naaraan elämä olisi täydellistä. Aurinko paistaisi ja saisi ihan rauhassa löhöillä selälteen. Oli niin rauhaisaa.

// Eikö tämän pelin kuuluisi olla meriklaanin leirissä, eikä valoklaanin? :D Ei tämä virhe minua haittaa, mutta sanoinpa vain.

Koivupentu asteli pitkästyneenä leiriä ympäri, hän oli yrittänyt karata seikkailemaan, mutta tietenkin jäänyt kiinni. Ja vieläpä omalle emolleen, tätä kurjempaa onnea ei voinut olla kenelläkään muulla. Kolli tunsi edelleenkin emonsa katseen selässään, mutta pian tuo onneksi katosi takaisin pentutarhaan. Karkaamista ei kannattaisi yrittää uudelleen sillä muutama soturi piti pentua silmällä, päivä oli siis pilalla. Turhautuneena Koivupentu heilautteli häntäänsä puolelta toiselle, leirissä oleminen oli ankeaa sekä todella tylsää. Sisaruksiakaan ei jaksanut kiusata kokoaikaa, pitäisi siis löytää uusi uhri. Mutta kuka?

Pentu katseli tarkasti ympärilleen, etsien katseellaan sopivaa uhria. Soturit jäivät listalta heti pois, sillä niiden tosikoiden härnääminen oli tylsää. Ja pahimmassa tapauksessa ne kantelesivat emolle, joka ei varmaankaan päästäisi pentua enään yksinään minnekkkään. Koivupentu huomasi sitten onnekseen maassa makoilevan oppilaan, siinä oli täydellinen uhri. Nuorukainen lähti lähestymään oppilasta hiljaa hiipien sivulta päin, toivoen kokoajan, ettei häntä vain huomattaisi. Päästessään lähemmäs oppilasta aloitti Koivupentu kunnon rynnäkön, hän kiihdytti vauhtiaan juoksuksi. Hypäten sitten vielä toista kohden, tarkoituksenaan läsähtää tuon päälle.
"Nyt jäit kiinni!" Koivupentu huudahti naurahtaen ilkeästi. Pieni kolli toivoi, ettei tuo oppilas ehtisi väistämään, vaikka sekin oli hyvin mahdollista.

//OOI! ANTEEKSI KAMALASTI HUI! Samannimisiä kun ovat niin sekotuin! Saako tämä jotenkin siirrettyä hui kamala nyt iski paniikki

Tunnelma oli niin rauhaisa. Ruusutassun häntä keinui hiljaisesti. Ja viikset värisivät leppoisassa ilmassa. Ruusutassu huokaisi hiljaa ja nyrpisti hieman kutisevaa nenäänsä, silmät uneliaasti suljettuina. Tuntui siltä kuin leijuisi painavana pilvenä, roikkuen puiden latvojen yllä, eikä tarvitsisi tehdä mitään. Tuuli vain virtaisi vieden mukanaan. Sai vain ihastella näkymiä ja haukotella. Tällä hetkellä Ruusutassu tietysti toivoi, ettei tuuli puhaltelisi niitä pilviä ihan auringon eteen. Jostain kuului hieman askelia ja oppilas raotti silmiään. Ei siinä ehtinyt mitään tehdä, kun naaraan päälle ponnahti joku.
Tietysti Ruusutassun mielessä oli käväissyt se seikka, että joku saattaa sen vatsaan hyökätä kynnet edellä, muttei se ollut kuvitellut sen olevan pentu, eikä täten siis tajunnut kuka uinailun häiriköitsijä oli. "ÄGÄÄRGH! LEIRIIN ON HYÖKÄTTY! MINUA RAADELLAAN!!" Ruusutassu kirkui kurkku suorana, rimpuillen, sätkyen ja huitoen joka suuntaan. Se huitaisi mahdollisesti Koivupentuakin, kun paniikissa hyöri, yrittäen lätkäistä tuon päältään.
Naaraan silmät oli rutistuneet kiinni ja se yrittäisi kiepahtaa vatsalleen ja hinata itseään eteenpäin kynsillään ja vääntyillä. "EI! Armoa! Kiltti! Minä voin mennä ojaan nukkumaan ja nääntyä! ÄLÄ VAIN TAPA MINU-" Ruusutassu kohotti katsettaan kulmat kurtussa. "HEEEEI! MIT-" Kissa ärähti kiukkuisena. Ei missään näkynyt mitään murhaajasoturia.

// Ei tuo haittaa mitään. Itse en ainakaan tiedäitään keinoa siirtää tätä oikeaan paikkaan, joten voimme puolestani jatkaa täällä.

Koivupentu naurahti innoissaan, kun laskeutui oppilaan päälle. Oli hän ainakin onnistunut tänään jossakin, mutta pian riemu kaikkosi toden teolla. Oppilas selvästikkin säikähti pahan päiväisesti huutamisesta päätellen ja vielä kaiken kukkuraksi alkoi se lätkimään käpälillään holtittomasti eri suuntiin.
"VARO VÄHÄN!" Koivupentu huudahti ja yritti parhaansa mukaan väistellä tuhansia iskuja. Mutta kukapa nyt loputtomiin niitä voisi muka väistellä? Nuori kollin alku sai tuntea varsin napakan iskun poskessaan, jonka seurauksena tuo kellahti maahan toisen päältä. Koivupentu kierähti maahan ja nousi rivakasti ylös, sitten se peruutti muutaman askeleen. Hän ei aikoisi mennä nyt liian lähelle tuota hullua, ennen kolli ei ollut nähnyt kenenkään saavan tuollaista hepulia. Naaras oppilaan jatkaessa huutamistaan, ei Koivupentu voinut pidättää nauruaan. Hän kaatui kyljelleen maahan ja alkoi nauraa varsin kovaan ääneen, olisipa tuo oppilas nähnyt itsensä juuri nyt. Toinen alkoi pikkuhiljaa rauhoittumaan, mutta Koivupentu ei voinut vieläkään lopettaa nauruaan.
"Hahaa, olisitpa nähnyt itsesi!" kolli sai sanotuksi naurunsa välistä, ehkei päivä ollutkaan aivan pilalla.

//Toivottavasti sen saa siirrettyä. Pahoittelut vielä virheestäni! Juu kyseessä tosiaan Meriklaanin leiri eikä Valoklaanin...

Tempperamenttinen tassunhuitoja pillastui toden teolla ja raivosi, kunnes tajusi, ettei mitään hyökkäystä tapahtunutkaan ja hyökkääjäsoturia ei ollut olemassakaan. Pahasti säikähtänyt naaras hidasti, kun kuuli jonkun huudahtavan. Lopetettuaan Ruusutassu nousi ylös ja tapitti hetken ympärilleen hölmistyneenä. Joku räkätti sen vieressä. "Siis..." Naaras ei ottanut selkoa tilanteesta. "Mitä täällä tapahtuu?!" Ruusutassu tivasi närkästyneenä. Joku pentu nauroi katketakseen, varmaan syypää tähän hepuliin. Ruusutassu kurtisti kulmiaan ja sen suu kiristyi tiukaksi viivaksi. Sillä oli ihan typerä olo. Kulmaa nyki.
Naaras hymähti kiukustuneena. Se selvitti kurkkuaan hienotunteisesti. "No." Seliseli. "Pitäähän oppilaan olla varuillaan." Ruusutassu kivahti. Sitten kissa ravisti ärtyneenää päätään. "Siis sinäkö täällä pompit muiden päälle?!" Naaras huudahti känkkäränkkäisenä. Se ei vieläkään ollut ihan tilanteen tasalla, hidasälyinen katti. "Minulla oli lepotauko kesken! Ja... ja- ja uinailin ihan rauhaisana! Onko elämäntavoitteesi keskeyttää muiden lepotuokioita?!" Ruusutassu sähähti karvat pystyssä ja jalat haarallaan.
Yhyy, ei ollut tällainen kiusaus kivaa. Sitä oli vedetty nokasta pahemman kerran.

//Siirsin. -BP//

// Tärkeintähän se on, että me ainakin tiedämme missä pelin kuuluisi olla. Mutta, jos jotenkin tämän saisi siirrettyä voisi niinkin tietysti tehdä. Itse en vain keksi mitään ideaa tämän siirtoon.

Koivupentu vain jatkoi nauramistaan, aiemmin se ei ollut edes ajatellut, että leirissäkin voisi olla näin hauskaa. Mutta voisiko tälläinen onni muka jatkua aina, tuskinpa. Pentu kuuli toisen vastauksen ja yrytti parhaansa mukaan lopettaa nauramisen. Hän kohotti ilkikurisen ilmeensä oppilaaseen ja kysyi.
"Tietenkin täytyy, mutta kuuluuko siihen viattomien pentujen mukiloiminen?"
"Minähän se." kolli vastasi virnuillen. Hänen mielessään oli edelleenkin se naurettava näky, jonka hän oli saanut äsken kokea. Mutta nauramaan hän ei enään ruvennut, hän pitäisi pokkansa vaikka sitten väkisin.
"Mitä muutakaan minä voisin tehdä täällä pitkästyvän tylsässä leirissä? Mutta joo voihan sitä elämäntavoitteeksi kutsua, ainakin nämä seuraavat viisi kuuta. Tai ehkä koko loppu elämän." Koivupentu vastasi mietiskelevällä äänellä. Sitten tuo kohotti kulmaansa ja sanoi ilkikurisesti.
"Joudut siis kestämään minua loppu elämäsi. Taidankin tästälähtien kiusata sinua, jopa sisaruksiani enemmän. Sen verran huvittava olet säikähtäneenä." Loppuun pentu vielä naurahti ilkeästi.

//Kiitokset

Toinen pidätteli nauruaan ja, vaikka sen aika hyvin tekikin, Ruusutassu aisti huvittuneisuuden ilmassa ja sen suu vääntyi nyrpistyneelle mutrulle. Tai ehkä se oli vain sen oma häpeä itseään kohtaan. Olo oli kuin hölmösti häntäänsä kompastuneella kotikisulla, kun se riensi syömään moskaraksujaan. Ruusutassu päästi kiukuttelevan inahduksen. "Viattomien!?" Ruusutassu puuskahti, rutistaen silmänsä kiinni. "Sinä! Sinä olet kaukana viattomasta!" Naaras sähisi ja pomppi tasajalkaa, selkä kaarella sekä karvat pörhössä. Rikollinen oli tunnustanut. Ruusutassu siristi silmiään. Haa! Tiesinhän minä! Se sähähti voitonriemuisesti mielessään. Ruusutassu pyöritti silmiään, istahti kömpelön tömähtävästi ja huokaisi. "Täällä tylsässä leirissä voi nukkua ja jutella! Tai oikeastaan: pitäisi voida!" Ruusutassu läimäisi maata käpälällään. "Mutta ei voi! Kiitos sinun." Äkäpussi sylkäisi lauseen lopetuksensa syyttävästi. "Huonot elämäntavoitteet sinulla." Oppilas nurisi itsekseen.
Pennun seuraavat sanat kuullessaan Ruusutassu kauhistui. Sen katse lasittui järkyttyneeksi. "Hei! HEI! Eijeijei! EN SUOSTU!" Ruusutassu rummutti maata tassullaan. Sen häntä tökötti pörhöllään. Kauhistunut kissa ravisti päätään. ”Ei kyllä varmasti! Et ikinä! Miksi teet tällaistaaaah!?” Ruusutassu parahti avuttomana ja lähti sipsuttamaan korvat luimussa pakoon. ”Etsin rauhaisan paikan, missä levätä, etkä ikinä enää löydä minua! Et koskaan! En suostu tähän!” Naaraan maailma oli nyt kaatunut ja draamakuningatar kipitti poispäin toivoen hartaasti, ettei toinen seuraisi. ”Etkä saa seurata! Lähde pois! Hus! Pois!” Ruusutassu kivahteli. Sen saisi helposti kiinni kylläkin, ei se ihan tuhatta sataa leirin halki kaahaillut.

// Kiitokset minultakin tämän siirtäneelle.

"Viatonmpa hyvinkin, ainahan kaikkia pentuja kutsutaan viattomiksi ja maailma kilteimmiksi." Koivupentu vastasi, vaikka häntä ei kyllä koskaan oltu kutsuttu viattomaksi tai kiltiksi. Ainakaan hänen itsensä kuullen. Mutta kuka tuollaisista yksityiskohdista välitti, eihän tuolle oppilaalle nimittäin tarvitsisi totuutta kertoa. Kolli naurahti naaras oli aivan oikeassa, hän todellakin oli kaukana viattomasta. Koivupentu kuunteli turhautuneena toisen selityksiä siitä mitä leirissä voisi muka tehdä, hän vain tyytyi puristamaan päätä.
"Niin tekevät vain kaikista laiskimmat tyypit, minä tahdon toimintaa. Tälläkin hetkellä voisin olla seikkailemassa leirin ulkopuolella, mutta emo näkikin minut, kun olin livistämässä ulos leiristä. Ja nyt sen seurauksena kaikki pitävät minua silmällä, jokainen liikkeeni ja sanani kantautuvat varmasti emoni korviin. Ja sitten olen ongelmissa." Koivupentu kertoili, vaikka ei ollut mitenkän tilivelvollinen oppilaalle. Ainakaan omasta mielestään.
"Kaikki sanovat samaa, olen muka häpeäpilkku Meriklaanissa." pentu sanoi, ehkä hiukan jopa liioitellen. Hän pyöräytti silmiään ja katseli naarasta, joka  sai uudelleen hepulin.
"Et pääse minua karkkuun, kaivan sinut vaikka kiven alta esiin." kolli sanoi ja virnisti, sen hän varmasti tulisi tekemään. Oppilaan paetessa lähti Koivupentu seuraamaan tätä, ihan vain sen takia, että ärsyttäisi tuota lisää.
"Tiesitkö, että olen yhtä tarttuva, kuin takiainen? Kun minuun kerran törmää, en todellakaan jätä asiaa siihen." pentu sanoi yrittäen kuulostaa viattomalta, mikä olikin varsin vaikeaa.

Viaton?! Ruusutassu niiskaisi. ”Miksi sitten kiusasit vain minua?! Epäreilua! Kiusaa muitakin!” Naaras kimitti. Pennut kyllä usein olivat auttavaisia ja emoilleen kohteliaita ja uteliaita, hyvin kasvatettuja. Tämä oli kyllä ihan eri maata, ei kukaan hyppäilisi viattomien kissojen päälle! Pentu oli eri mieltä loikoilemisen suhteen. ”PAH” Naaras tuhahti äänekkäästi ja ravisti päätään. ”Minä lepäilen usein! Enkä tasan ole laiska!” Kissa tiuskaisi. Toinen ei päässyt livistämään leiristä. ”No hyvä, että näkikin!” Naaras ärähti. ”Kaikille muille emoille kerrotaan, kun niiden pennut leikkivät kauniisti. Mutta sitten, kun sinun emo kysyy: Mitäs minun pentuni tänään teki, niin sille kerrotaan, että sen pentu HYPPÄSI TÄYSIN VIATTOMAN LEPPOISAN OPPILAAN PÄÄLLE!” Ruusutassu huudahti, silmät kiinni rutistettuina. Häpeäpilkku Meriklaanissa? Ruusutassu katsoi pentua tuimasti, mutta sen kävi vähän sääliksi. Lisäksi, kissa oli todella hyväuskoinen. ”Häpeäpilkku? Ei kai!” Ruusutassu hätkähti.
Sitten tulikin hirveät uhkailut ja Ruusutassu panikoitui. ”Ei varmana! Lopetaaah!” Naaras parkui paniikissa. Voi kun sitä kiusattiin, pelle Ruusutassu. Kaiken kukkuraksi ja nuoren naaraan kauhuksi, pentu lähti seuraamaan! Ruusutassu parahti hysteerisenä. ”ÄÄÄRGH! EI! VOITKO VAIN LÄHTEÄ!? Ole kilttiiiiiiihh!!” Ruusutassu ynisi ja rukoili. Tämä oli ihan kamalaa! Ei ollut pakoa! Ja pentu varmasti hyppäisi kissan päälle taas jos sai kiinni! Ruusutassu kipitti pieniä, nopeita askelia voivotellen, kunnes löysi pesän takaa hyvän kuopan mihin asettua. Tuolta minua ei nää! Ruusutassu kiepahti nopeasti kuoppaan kyykkimään. Se ei tajunnut kääntyä kasvot tulosuuntaan, että näkisi tuliko pentu. Nyt piti mennä vain aisteilla. Ruusutassun piti siis tarkasti kuunnella, yllättäisikö joku selän takaa. Sitä ei huolehtimaton kissa tehnyt, koska oli törppö, eikä todellakaan tajuisi tehdä niin! Kissan korvat ja pörhö sekä jäykkä häntä tököttäisivät hieman esillä. Toivotonta. Naaras uskoi kuitenkin tähän kovin (ei yhtään) nerokkaaseen piilopaikkaansa ja virnuili siellä helpottuneena. ”Huh, pääsin vihdoin siitä kiusankappaleesta...” Naaras kihersi hiljaa. Sen oli pakko antaa itselleen hieman kehuja tästä suorituksesta. ”Hyvää työtä Ruusutassu!” Katti kuiskasi itselleen. Hohoo.

"Koska sinä vain satuit olemaan siinä. Sotureita ei voi koskaan kiusata, ne on kauheita tosikoita. Ja sisaruksien ainainen kiusaaminen on tylsää." Koivupentu vastasi. Omasta mielestään pennusta tuo oli hyvä selitys, sillä niin hän se oli mennytkin.
"Laiska mikä laiska." kolli sanoi hiljaa, toivoen ettei kukaan kuullut. Mutta uuttahan se ei ollut, että joku sattuisi kuulemaan.
"Juuri noin se menee. Ja sitten kaiken kukkuraksi muut kehuvat sisaruksiani, mutta minusta sanotaan aina vain kaikkea pahaa. Mutta en välitä siitä, silloin ainakin tiedän, että olen ollut mahdollisimman ärsyttävä." Koivupentu sanoi ja hymyili vielä lopuksi ylimielisesti. Hän rakasti olla kaikella tavalla ärsyttävä ja ongelmallinen pentu, sillä tavoin saatiin nimittäin huomiota. Eikä saanut sitä aina niin kiltin pennun leimaa, joka ei tekisi pahaa edes kärpäsellekkään.
"Häpeäpilkku hyvinki." nuorukainen toisti ja nyökkäsi. Hän niin tykkäsi juksuttaa muita, etenkin silloin, kun ne uskoivat joka sanan. Koivupentu riensi oppilaan perään, miksi toinen lähti kesken niin hauskan leikin? No samapa tuo, kyllä se oppilas jostakin vielä löytyisi. Kolli käveli sinne suuntaan minne oli nähnyt oppilaan katoavan, mutta ketään ei aluksi näkynyt. Uudelleen saman päivän aikana joutui Koivupentu tarkastelemaan ympäristöä hyvin tarkkaan, mutta onneksi työ ei ollut turhaa. Läikikäs kolli näki onnekseen vilahduksen toisen turkista, leikki voisi siis jatkua. Nyt hän oli päättänyt olla hyppäämättä oppilaan päälle, joten hän asteli toisen vierelle ja istui sitten alas.
"Vai, että Ruusutassu." Koivupentu sanoi ja tökkäsi toista sitten käpälällään kylkeen.

Ruusutassu supisti suunsa tiukaksi supuksi tympääntyneenä. "Minä satuin olemaan tässä hyvin rauhaisana ja sinun ei todellakaan olisi tarvinnut hyökätä minun päälle, koska- koska- koska..." Naaras hiljentyi katselemaan alaviistoon miettien. Sitten tuo nosti katseensa valppaana älynväläyksestään. "Koska ei saa hyökkäillä muiden päälle!" Ruusutassu sähähti. Niin simppeliä se oli. Kimpaanutunut naaras ei kuullut toisen jupinoita, mutta muuten olisi varmaan alkanut kimisemään laiskuuden perikuvista ja siitä, miten ne eivät todellakaan muistuttaneet Ruusutassua. Naaraan katse haahuili alemmas, kun tuo kuunteli, mutta nousi pian taas järkyttyneenä. Toinen silmä oli kauhistuneesti sirillään.
"Sinä siis olet ylpeä siitä, että olet ärsyttävä!? No onnittelut! Olet hyyyvin, hyvinhyvin, hyvin ärsyttävä!" Ruusutassu pyöritti silmiään kiukkuissaan. Kuka oli kasvattanut pennun noin?! Yyh, pennun ylpeys ja ylimielisyys ei tuntunut katoavan mihinkään. "En käsitä saatika kestä sinua! Pese tuo virne kasvoiltasi!" Kissa tiuski kommennellen. Häpeäpilkku sai kuitenkin Ruusutassun hieman nousemaan uhkailevasta asennostaan ja sen hännän laskemaan. Kissa tahtoi olla mahdollisimman myötätuntoinen, eikä mitenkään tajunnut, että sitä vedettiin nokasta. Vaikuttuneisuus ja sääli pilkehti tummansinisissä silmissä.
Ruusutassu lähti kaikesta huolimatta sipsuttamaan kovaa tahtia pakoon, koska ei todellakaan kestänyt pentua. Pakoonpakoonpakoonpakoonpakoonpakoon. Ruusutassun mieli oli ahdistunut tästä kaikesta. Pennun uhkailu oli mennyt aika lailla täysistä ja saanut Ruusutassun hermoromahduksen partaalle. "En ikinä enään saa unta!" Draamakuningatar voihkaisi alahuuli väpättäen. Oivaiksi piilopaikaksi löytynyt monttu oli ihana rauhoitus Ruusutassun kiehuville hermoille. Naaras huokaisi helpotuksesta. Huuh, turva. Ruusutassu suki käpälällään korviaan, jotka oli ikävästi pörhöllä. Haa, mestarininjaksi olonsa tunteva oppilas oli niin helpottunut. Se kyykki kuopassa katsoen alaspäin käpäliinsä. Nyt piti vain odottaa, kunnes vaara oli ohi. Itseään olalle taputeltuaan, katin vierestä kuului sama ärsyttävän pennun ääni. Ruusutassulla kesti hetki. Siis, siis hetkonen nyt! Löydettiinkö minut?! Se ei ollut kuulunut Ruusutassun vaihtoehtoihin siitä, miten tämä päättyisi. Tökkäys herätti kissan takaisin alamaailmoihin ja silmät suurina kuin kuu, tuo hypähti rääkäisten kovaa. Ruusutassu rummutti käpälät lipsuen kuopan laitoja, yrittäen kammeta itsensä ylös. "EIJEIHH!! EN KESTÄ ENÄÄ!" Ruusutassu parahti ja tästä raivon voimasta Ruusutassun takajalka lipsahti kovaa, singauttaen kissan kuopasta vatsalleen maahan. Naaras hinasi itseään etujalan kynsillä eteenpäin. "Eoeoeoeoeoeoeeeeeeei!" Pakoonpakoon. "Mitä sinä haluat minulta!?" Naaras ynisi epätoivoisena.

Koivupentu katseli toista, hän ei voinut käsittää kuinka tuo kissa oli saanut yhdestä pilasta tuollaisen hepulin.
"Minä en säännöistä välitä, ne ovat luusereita varten." nuori kollin alku sanoi, hän ei todellakaan piitannut säännöistä sitten yhtään. Miksi niitä edes piti olla olemassa?
"Minä en hyökännyt, minä loikkasin." pentu vastasi ylimielisesti, ihan kuin hyökkäyksellä ja loikkaamisella olisi ollut suurikin ero. Vaikka ne olivat tosiasiassa aika lähellä toisiaan, muttei pentu luonteelleen mitään voinut. Se vain tykkäsi olla mahdollisimman ärsyttävä.
"Kiitos." Koivupentu vastasi ja heilautti häntäänsä ylpeänä, oli mahtavaa kuulla, että oli onnistunut toisen ärsyttämisessä. Tai eihän se mikään yllätys ollut, olihan kolli tässä lajissa aivan mestari. Kukaan muu ei pystyisi samanlaiseen toimintaan, kuin hän itse.
"En varmana pese!" Koivupentu huudahti, toiset eivät todellakaan päättäneet minkälainen hän olisi. Hän päätti pitää ilmeen kasvoillaan vielä hiukan kauemmin, vain ja ainoastaan tuon naaras oppilaan kiusaksi. Oppilas lähti pakoon ja niin lähti pentukin liikkeelle, hän ei varmasti päästäisi toista karkuun. Juurihan heillä oli ollut niin hauskaa. Vai oliko Koivupentu ainut jolla oli ollut äsken hauskaa? No samapa tuo oli. Kolli oli paikantanut oppilaan piilopaikan ja nyt hän istuskelikin sen luona jo, ei hän ollutkaan kadottanut uutta tuttavuuttaan.
"Tuo ei ollut hauskaa, miksi jätit minut yksin ja lähdit pakoon?" Koivupentu kysyi ja kallisti hiukan päätään, aivan, kuin viattoman esittäminen muka enään auttaisi.
"Tahdon vain seuraa, sokeankin pitäisi se nähdä." kolli vastasi oppilaan kysymykseen. Eikö tuo muka ollut edes sitä tajunnut? Oikeastaan monet luulivat, että pentu kiusasi kaikkia vain huvikseen. Mutta oikeasti hän tahtoi vain seuraa, ja tietenkin ärsyttää muita siinä samalla.

Ruusutassu oli iiiso draamakuningatar ja niin helposti huiputettavissa. Sen oli hyvin helppoa vääntää iso numero mistä tahansa. Kissa oli niin ärsyyntynyt, että huhhuh. Se irvisti toisen vastauksen kuullessaan. Vai ei välittänyt säännöistä. "KYLLÄ SINÄ MUUTEN VÄLITÄT varsinkin, kun saat läksytyksen tottelemattomuudestasi!" Naaras sähähti. Joo ei varmaan hyökännyt. Ruusutassu päästi hermostuneen murahduksen. "Sinä HYÖKKÄSIT! Minä näin itse ja voin varmistaa!" Katti kinasteli vastaan. Toisen vastaus Ruusutassun haukkumiselle oli vain kiitokset ja mitä mairein hymy. "RRRRHH! EI! EI KIITOS!" Ruusutassu kiristeli hampaitaan. "OLET NIIN RRRAIVOSTUTTAVA." Kissa repi korviaan, mutta päätti muuttaa lähestymistapaansa ja hymähti itsevarmasti. "Kuitenkin sinä olet nyt ihan itku kurkussa, kun kutsuin sinua ärsyttäväksi!" Naaras lirkutti.

Koivupentu yritti esittää jotenkin viatonta ja se jos jokin sai Ruusutassun ärsyyntyneeksi. "AI! ANTEEKSI! En tiennyt, että sinulla oli hauskaa, kun KIUSASIT MINUA!" Naaras raivosi. Hermonsa menettänyt kissa kampesi itseään avuttomasti kuopasta. Naaras pomppasi jaloilleen ja ravisteli itseään. Sen turkki oli ihan pörhössä tämän juoksentelun ja muun pomppimisen jälkeen. Ruusutassun suu oli tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Se naukaisi kärsimättömänä ja istuttuaan nuoli käpäläänsä, mulkoillen pentua. Ruusutassu lopetti nuolemisen tajutessaan jotain järkyttävää. "Milloin sinusta tulee oppilas??" Ruusutassu kysyi kauhuissaan. Auki rävähtäneet silmät pentuun kohdistettuna, Ruusutassu nielaisi ja alkoi nuolemaan käpäläänsä yhä kiivaammin.

Koivupentu pyöritteli vain silmiään, pitäisi tapahtua kunnon ihme, että hän alkaisi säännöistä välittämään. Hänellä oli vain yksi sääntö ja se oli, ettei mitään sääntöjä ollut olemassa. Hyvin yksinkertaista.
"Minut on jo lukemattomia kertoja yritetty saamaan välittämään säännöistä, mutta kukaan ei ole siinä onnistunut." nuorukainen vastasi. Hän katseli oppilasta, kun tuo väitti vastaan. Ja ensimmäistä kertaa päätti Koivupentu jättää asian siihen.
"No hyvä on, sovitaan sitten, että minä hyökkäsin." Koivupentu sanoi lopulta.
"Tietenkin olen ärsyttävä se on toinen nimeni." pentu vastasi ja sulki silmänsä ylpeänä, mutta pian hän avasi ne taas.
"Vain heikot itkevät, minä en ole sellainen." kolli tuhahti.

"Se oli hauskaa niin kauan, kuin sitä kesti." Koivupentu sanoi, toden totta se oli hauskaa. Mutta se oli jo vanha juttu, nyt pitäisi keksiä jotakin uutta. Mutta mitä? Nuori kolli vain katseli tuota oppilasta, joka oli ruvennut nuolemaan käpäläänsö. Ja samalla naaras vilkuili häntä, kuin peläten uutta hyökkäystä. Mielellään Koivupentu olisi uudelleen hypännyt tuon kimppuun, mutta hän oli varmaankin saanut oppilaaseen jo elinikäiset traumat. Joten se ei olisi enään tarpeen, kyllä toinen tulisi muistamaan hänet vielä pitkään.
"Suurinpiirtein viiden kuun päästä, ehdit siinä ajassa varmaankin ylentyä jo soturiksi. Mutta jos et ehdi, niin se on itsesi vika." Koivupentu vastasi. Se olisi muuten siistiä, jos hän olisi oppilas samaan aikaan tuon oppilaan kanssa. Silloin se ei pääsisi kollia pakoon milläänkeinoin.

Ruusutassulle tämä alkoi vaikuttamaan hieman toivottomalta. Olisi mahdotonta päteä tuohon pentuun. Se ei selvästikään hetkeuttanutkaan korviaan naaraan vetoamiseen. Toinen kuitenkin yllättävästi luovutti hyökkäysasian kanssa. "NIIN! Niin hyökkäsitkin!" Ruusutassu kiljahti. Kissa siristi silmiään epäuskovaisesti ja pudisteli päätään ihmeissään. "Haluatko- haluatko olla ärsyttävä?!" Ruusutassu hengähti ihan sekaisin. Siis täh. "HOH" Kissa naurahti toisen tuhahteluille. "Sympaattiset ja suloiset itkevät. Minusta se on kaunista." Ruusutassu nosti katseettaan, joka oli hieman leppyneempi ja harmonisempi ja hymyili. Pian se laski kulmansa välinpitämättömästi kurttuun. "Paitsi tietysti sinunlaisen pennun pillitys." Ruusutassu naukaisi ärsyyntyneenä.

"NO HYVÄ, ETTÄ LOPPUI SIIHEN!" Ruusutassu rääkäisi. "Eikä tasan ollut hauskaa!" Kuullosti ihan kiukuttelevan kakaran ynähdykseltä. Pörheät karvat sönköttivät pystyssä ja Ruusutassu mulkoili pelokkaasti pentuun. Kohta se varmaan tekisi jotain kamalaa. Kissa lopetti käpälänsä nuolemisen mulkoillen toista järkyttyneenä. "Mitä sinä teet?? Etkai aijo hypätä minun päälle??" Ruusutassu kavahti ääni väristen. Se oli traumaattinen kokemus toden totta. Viiden kuun päästä. Ruusutassun oli siis nopeasti ylennyttävä soturiksi. Naaras mietti hetken. "No. Toivottavasti en ainakaan joudu nukkumaan samassa paikassa sinun kanssa." Ruusutassu värähti pelosta. Väsyneisyyttä joka päivä, eikä mitään jaksaisi tehdä ja kaikki menisi ihan pieleen. "Hyppisit minun päälle..." Ruusutassu jupisi hiljaa järkyttyneenä, tuijottaen alaviistoon ja silitti pelokkaasti toista käpäläänsä. Sitten se naurahti hymähtäen ja katse palasi eläväisemmäksi. "Käy kyllä sääliksi sitä soturia, joka saa sinut oppilaakseen." Ruusutassu ajatteli ääneen tuijottaen maata.

Koivupentu vain nyökäytteli päätään, kun oppilas puhui tai pystyikö tuota nyt ihan puhumiseksi sanomaan? Samapa tuo, ainakin toinen vaikutti ehkä edes hitusen tyytyväisemmältä, kun sai hyökkäys asian periksi.
"Tietenkin tahdon, en minä muuten tässä olisi." pentu vastasi ja katsahti naaraaseen. Tietenkin hän tahtoi olla, olihan se kaikin puolin mukavaa ja ennen kaikkea hauskaa. Nuorukainen heilautteli häntäänsä ja pudisti sitten päätään.
"Kenenkään pennun itku ei ole suloista, se raasta ennemminkin hermoja!" Koivupentu sanoi, hän ei todellakaan jaksanut kuunnella kenenkään ikäisensä itkemistä. Siinähän tulisi jo hulluksi, jos se sattuisi kestämään pitkään.

"Sinä et vain sitten osaa, olla yhtään hauska. Kaikki mikä on minun mielestäni hauskaa, on taas sinun mielestäsi typerää." Koivupentu tuhahti, tässäpä oli kaksi hyvin erilaista kissaa. Taisi olla vain hyvä, että hän itse oli vielä pentu. Eihän siitä mitään tulisi, jos he olisivat samaan aikaan oppilaita.
"Täh? Mitä sinä hourailet, en ole juuri hyppimässä päällesi!" Koivupentu vastasi, oliko toinen lyönyt päänsä tai jotain sinne päin? Ainakin sellaiselta se vaikutti tällä hetkellä.
"Olet onnekas, voi niitä poloisia, jotka ovat minun kanssani samaan aikaan oppilaita." kolli sanoi ja naurahti. Hän niin odotti sitä päivää, että pääsisi oppilaaksi. Silloin voisi huoletta kiusata pesätovereitään.
"Hänestä tulee onnekas, sillä minua lahjakkaampaa ei voi olla." Koivupentu vastasi itsevarmasti, hän uskoi kykyihinsä. Ja piti siinä samalla itseään kaikista parhaimpana.

Yllättävää. Toinen antoi periksi hyökkäys-asiassa. Toisaalta, jos tätä mietti niin mitäpä pentu menettäisi siinä, että olikin hyökännyt eikä loikannut tai jotain muuta yhtä naurettavaa. Pentu tahtoi olla ärsyttävä ja Ruusutassu pyöritti kyllästyneenä silmiään ja pudisti päätään ärsyyntyneenä. "MIKSI IHMEESSÄ?" Ruusutassu ei nyt yhtään älynnyt. "Ei se ole kenellekään hauskaa! Kukaan ei tule pitämään sinusta! Eikö sinua yhtään harmita?!" Naarasta kävi vähän pentua sääliksi, sillä oli toinen ihan suloinen, vaikkakin aivan raivostuttava. Toisen aikuinen asenne pentujen itkusta oli myös yllättävää. Silmät suurina Ruusutassu katsoi pentua, jotenkin säikähtäneen oloisena. "Öö... En... odottanut tuota..." Ruusutassu änkytti hämillään. Huhhuh, pentu olikin aika kova pakkaus. Tai sitten vain itsestään liikoja luuleva.

"Minä osaan olla hauska! Aloitan tuntemattomien kissojen kanssa seikkailuja leirin ulkopuolella! Juoksentelen ja metsästän ja muuta hauskaa! Se vasta on hauskaa!" Ruusutassu tiuskaisi. "Mitä sitten minun pitäisi tehdä?! Hyökätä sinun kimppuun?! Salakuljettaa sinut leiristä ulos?! Tehdä kaikkea vasten sääntöjä?!" Naaras tivasi sähisten. "En yhtään ymmärrä!" Ravistellen päätään, silmät raivoisasti rutistettuna, Ruusutassu huudahti ihan puusta pudonneena. "Logiikkasi on järjetön!"
Ruusutassu vain mulkaisi vihoissaan toiseen, kun pentu vastasi, ettei ollut hypppimässä päälle. Naaras pyöritti silmiään toisen naureskeluille. Vai oppilas polot. Kissa puuskahti kyllästyneenä. "Se ei ole mikään ylpeyden aihe." Ruusutassu kivahti. "Mikä ihmeen ihme-pentu luulet olevasi?? Jos et pääse edes leiristä ulos?!" Ruusutassu ärähti rasittuneena. Ai, että pentu oli raivostuttava.

"Olen tälläinen vain luonteeltani, en minä sille mitään voi." Koivupentu puolustautui ja katsoi naarasta tulistuneena.
"Minulla on monia ystäviä, jotka pitävät minusta." pentu tuhahti ja käänsi katseensa pois päin. Oikeastaan hänellä ei suoraan sanoen ollut paljon ystäviä, ainoastaan ehkä omat sisarukset ja sitten Vesipisara. Kolli ravisteli päätään, miksi hän oikein mietti oliko hänellä ystäviä. Mitä väliä sillä oikeastaan oli? Hän oli oman elämänsä herra, ei siihen ystäviä tarvittu.
"Sen kyllä oppii ymmärtämään, kun joutuu asustamaan itseään tyhmempien kanssa." Koivupentu sanoi ja yritti kuulostaa aivan siltä, kuin ei edes yhtään välittäisi muista ikäisistään. Sisimmillään se, kuitenkin välitti omista sisaruksistaan, mutta kukaan ei sitä saisi tietää. Kukaan ei saisi tietää nuorukaisen oikeita tunteita, omia sisaruksiaan kohtaan.

Koivupentu vain pudisteli päätään, kaikki oppilaan luettelemat asiat kuulostivat tylsiltä. Tai sitten hän itse vain oli liian nuori ymmärtämään niiden mekitystä kunnolla, se oli aivan mahdollista.
"Hauskuus lähtee siitä, kun ei välitä ollenkaan säännöistä. Sinun pitää keksiä omat sääntösi, minullakin on yksi." kolli selitti, vaikka ei ollut varma ymmärtäiskö toinen vieläkään. Sillä he vaikuttivat sen verran erillaisilta.
"En kuvittele olevani, minä tiedän olevani ihmeellinen." Koivupentu vastasi ja katsoi toista jäätävästi, oppilaalla se vasta oli järjetön logiikka.
"Pääsen erinomaisesti ulos leiristä, minulla on jopa muutama salareitti." nuorukainen kivahti, hän todellakin pääsi ulos täältä. Mutta tänään oli vain ollut huonopäivä...

Ehkä toinen olikin oikeassa. Hypokriittisen naaraan oli pakko miettiä hetki, että kun nyt kerta se eli tällaisessa kliseisessä ajattelutavassa siitä, miten kaikki ovat kuin ovat ja rakkaus ja rauha jee jee niin ehkä pentu vain oli tuollainen kuin oli. Kaikkien pitäisi hyväksyä se. Tämä ajatus oli tarpeeksi Ruusutassulle henkäistä, kuin se aikoisi sanoa jotain, mutta pudottaa koko asian siihen. Siihen sekin ajattelutapa jäi. Ja mitä Ruusutassu oikeasti tiesi jonkun pennun elämäntavoista? Ehkä pentujen keskuudessa kaikki ihailivat sen hyökkäyksiä tai jotain. Nyt sitten Ruusutassu tekisi itsestään ihan pölvästin, kun menisi mussuttamaan jotain tarhan suosituinta boss-pentua vastaan. Ruusutassun kulmaa nyki se, että sen oli pakko luovuttaa asian kanssa. Se vain hymähti kimeästi ja nyrpisti vaaleanpunaista nenäänsä. Ei sitten. Mutta miksi toinen vaikutti siltä, ettei välittänyt muista pennuista? Inhosi niiden itkua ja kaikkea. Oliko pentu sankari haluamattaan? Kunnioitus Ruusutassussa heräsi. Se kohotti järkyttyneen mietiskelevää katsettaan käpälistään. "Ööö. Anteeksi- iiii?" Ruusutassu irvisti pahoittelevasti, toinen silmä sirillä, kuin kokeillen kylmää vettä kynnellään. Jos toinen olikin joku pentutarhan kingi Kuningas Ei, kohta Ruusutassulla olisi sen rääkyvä pentuarmeija niskassaan. Naaras värähti.

Pentu pudisteli päätään ja Ruusutassu irvisti vihoissaan. "Minulla on hauskaa! Usko pois!" Sitäpaitsi säännöt olivat tarpeellisia elämän ja muiden järjestelyjen kannalta. Olisi voinut miettiä, että ehkä pentuna toinen ei vielä ollut ihan perillä säännöistä, mutta Ruusutassu ei katsonut ärsyttettynä tätä käpälien läpi. Toinen oli niin omahyväinen, että nuori oppilas irvisti tuskissaan. "Eeei, eijeijei! Ei kukaan ole ihmeellinen!" Naaras äyskäisi kulmat kurtussa. Suu tiukkana viivana Ruusutassu tuijotti pentua kulmiensa alta. "En usko! Ei sinulla ole mitään salareittejä! Naurettavaa." Ruusutassu huudahti ja vielä efektiä vahvistaakseen pyöritti silmiään ja naurahti teennäisesti heilauttaen käpäläänsä. "Nyt kun olet siis vahtien kanssa lukittuna tänne leiriin niin minäpä tästä menenkin ulos jonnekin seikkailemaan." Ruusutassu tiuskaisi. "Hmm. Minneköhän menisin..." Kissa teeskenteli miettivänsä, tuumaillen käpälä leuallaan. Sitten sen ilme kirkastui teennäisen paljon. "Oi, varmaan sinne eeppiseen kololuolaan täynnä hirviöitä, minne sinä et ainakaan ikinä pääse!" Lause alkoi lirkuttavana ilona ja sivulauseessa muuttui katkeraksi tiuskaisuksi.

Koivupentu pysytteli hiljaa, jos se olisi tiennyt Ruusutassun mietteet olisi se aivan varmasti sanonut olevansa pentutarhan suurimmoisin hallitsija kuningas. Vaikka totta se ei tainnut olla, ainakaan hän ei itse siihen uskonut. Vaikka yrittikin niin kaikille uskotella, se ei halunnut myöntää olevansa välillä hiukan yksinäinen. Sillä eivät monet tahtoneet leikiä hänen kanssaan, koska kollin luonne oli mikä oli.
"Häh? Miksi sinä anteeksi pyytelet?" Koivupentu kysyi ihmeissään, se ei nyt pysynyt oppilaan ajatusten tasalla.

"Hauskaa? Kokeilisit edes välillä rikkoa sääntöjä, se tekisi sinulle ihan hyvää." nuorukainen vastasi, se ei mitenkään voinut uskoa, että toinen oli koskaan pitänyt hauskaa. Sillä miten sääntöjen noudattaminen oli muka hauskaa, säännöthän kielsivät juuri kaiken hauskan.
"Minä olen ihmeellinen! Tasantarkkaan minulla on salareittejä, näyttäisin ne muuten, mutta sitten ne eivät olisi enään salaisia!" Koivupentu huudahti kimpaantuneena, hän tahtoi, että toinen uskoisi häntä. Sillä tämä oli harva asia, missä pentu puhui totta. Kolli käänsi katseensa pois päin suutuksissaan ja heilautti häntäänsä vihoissaan. Silloin, kun hän puhui totta ei kukaan voinut uskoa, mutta valehdellessa melkein kaikki uskottiin. Mutta ehkä tämä oli parempi, valheista ei mielellään jäänyt kiinni. Tiedä mitä sitten kävisi? Mutta Koivupentu käänsi nopeasti katseensa takaisin oppilaaseen, kun tämä alkoi puhumaan. Seikkailemaan?
"Ei älä mene!" kolli huudahti hätäisenä, hän ei tahtonut toisen lähtevän vielä. Varsinkaan leirin ulkopuolelle seikkailemaan.
"Jos lupaan olla kiltisti, voisitko kertoa minulle siitä paikasta? Olisin todella kiltiksi, enkä enään kiusaisi sinua." Koivupentu sanoi silmät sädehtien, hän tahtoi tietää toisen kertomasta paikasta enemmän. Vaikka joutuisikin olemaan sitten kiltisti. Mutta uskoiko toinen hänen vakuutteluihinsa kaiken sen jälkeen, mitä oli jo ehtinyt tapahtumaan?

Ruusutassu asteli hermostuneena. "Nokunnokun..." Se änkytti kimeästi ja kovaanääneen. Mutkunputkun, ei se tiennyt. Tai kyllä se tiesi, mutta ei se sellaisia myöntäisi.
Sillä oli ollut hauskaa! Ruusutassu ynähti kiukuttelevaisesti suu surullisesti mutrulla. Ei säännöt kieltäneet kaikkea hauskaa. Mielikuvitusta ne eivät kieltäneet. Eivät ainakaan niin, että Ruusutassu olisi kuullut siitä. Muuta argumenttia naaras ei kuitenkaan lausunut, se vain heilautti häntäänsä ja hymähti silmiään pyöritellen protestiksi. Ihmeellinen, varmaan joo todellakin. Ruusutassu siisti korviaan käpälillä ja pöyhensi karvojaan kauniiksi, silmät sivistyneesti kiinni. Jaa, pentu ei näyttäisi salareittejä. "Ymmärräthän miltä tuo kuullostaa?" Ruusutassu hymähti kieltään tyytymättömästi maiskutellen, kulmat kurtussa ja räpytteli silmiään. Naaras yritti vedota toiseen haastamisella. Sekin tahtoi tietää salareittejä! Jos toinen ei näyttänyt salareittejä ja perusteli sitä jollain huonolla tavalla, ne tuskin olivat edes oikeita. Oikeasti Ruusutassu nieli tarinan täysin, se vain teeskenteli ettei.

Oppilas oli kääntynyt ja oli marssimassa suoraa tietä pois leiristä nukkumaan, mutta toisella oli selvästikin tylsää. Ruusutassun sydän suli, kun toinen pyysi sitä, ettei se menisi. Naaraan alahuulikin väpätti ja kaikkea huhhuh. "En minä meneee!" Ruusutassu huudahti ja hypähti. "Ei sinun tarvitse olla kiltisti! En minä tahdo pakottaa!" Ruusutassu kliseili. Kliseisesti, se ei tahtonut pakottaa ketään olemaan mitään mikä ei ollut, mikäkin suvaitsevaisuuden kuningatar. Not.
"Ja totta kai kerron siitä paikasta, sehän on legendaarinen tarina." Ruusutassu sanoi silmät tyytyväisenä suljettuina. "Mutta tarinahan se ei oikeasti ole vaan puhdasta totta." Naaras avasi silmänsä jännittyneenä myhäillen. "Monilla koloilla on nimiä ja yleensä kukaan ei tiedä tästä. Ne saa selville metsän syvimmässä kolossa ja kun sinne vaelsin- huhhuh! -se oli jännittävää." Ruusutassu siristi silmiään. "Jättimäisiä matoja!" Se räväytti silmänsä auki. "Tämä kolo on kuitenkin jännittävämpi eri tavalla. Sellaisella tavalla, että iskee pakokauhu, kun asettaa käpälänsäkään sen kamaralle, peitettynä jäkäliin." Ruusutassu hengähti. "Jäkälistä kuulemma pursuaa hämähäkkejä, saksihampaat myrkkyä valuean ja kahdeksan karvaista jalkaa kipinöivästi kipittäen, kahdeksan silmää tutkien joka ikisen heikon kohdan mistä tappaa sinut yhdellä puremalla." Ruusutassu pudisteli kauhistuneena päätään. "Jokainen silmä katsoen sinua eri tavalla. Jokainen toistaan kauheammin." Naaras katsoi omasta tarinastaan järkyttyneenä kaukaisuuteen. Sitten se hymyili ja nyökkäsi. "Tämä on se mitä olen kuullut. Kukaan ei ole päässyt paria askelmaa syvemmälle. Oikeasti se kolo jatkuu ja jatkuu ja jatkuu." Ruusutassu nosti toista suupieltään virnistäen. "Sen kolon nimi on Tunneli. Tunneli jonka toiseen päähän kukaan ei ole päässyt. Minä olin menossa ottamaan selvää, onko tämä totta." Kissa venytteli.

Koivupentu katseli toista hetken hämmästyneenä, mutt sitten hän laski katseensa maahan. Pitäisikö hänen näyttää hänen yksi ainoa salareittinsä, silloin se ei kyllä olisi enään salainen. Pentu huokaisi ja nosti katseensa oppilaaseen.
"Hyvä on, näytän sinulle salareittini, jos tahdot. Mutta et saa kertoa siitä kenellekkään, lupaathan?" nuorukainen sanoi ja katsoi Ruusutassua, toisen täytyisi luvata olla puhumasta salareitisrä kenellekkään. Sillä, jos tieto siitä leviäisi, ei hän enään onnistuisi livistämään ulos sitä kautta.

Koivupentu odotti Ruusutassun vastausta, hän ei tahtonut jäädä yksin. Vaikka oppilas olikin ihan erilainen, kuin hän itse. Oli, kuitenkin tuon seurassa mukavaa.
"Jee!" kolli huudahti innoissaan, kun oppilas ei lähtenytkään.
"Tai siis... Kiva, että et lähde." pentu korjasi paljon hillitymmällä äänellä, sillä hän tahtoi antaa itsestään aikuismaisen kuvan. Ei pienen pennun, joka riemastuu saadessaan seuraa. Ruusutaasu sanoi, että kertoisi hänelle paikasta jonne oli aikonut lähteä. Koivupentu kuunteli tarinaa silmät säihkyen, paikka kuulosti niin siistiltä.
"Vauu, minäkin tahdon joskus sinne." pentu sanoi, kun oppilas lopetti.
"Ja, kun pääsen sinne aion mennä syvemmälle, kuin kukaan muu." Koivupentu sanoi innoissaan ja kierähti selälleen maahan. Hän katseli hetken maisemaa ylösalaisin, mutta kääntyi lopulta mahalleen.

Jupii, Ruusutassun teki mieli hihkaista ilahtuneena, kun toinen suostui näyttämään salareitin. Sen sijaan, naaras laittoi toisen käpälänsä rinnalleen. "Vannon kautta sydämeni." Ruusutassu hengähti silmät kiinni. Se avasi ne räpyttäen. Kissa ei kuitenkaan tajunnut, että jos muut tietäisivät salareitistä, niin Koivupentu ei pääsisi enää karkaamaan sieltä. Naaras ei kuitenkaan tykännyt lupausten rikkomisesta ja siksi tuskin ikinä paljastaisi salareitin olinpaikkaa. Ruusutassu hoippui paikoillaan nousten ylös. "Ei täältä mistään voisi päästä ulos! Mistä mukamas?" Oppilas kuiskasi epäuskoisena ja sen katse haahuili ympäri leiriä. Naaras katsoi toista alas, toinen kulma kysyvästi nostettuna, valmiina seuraamaan pentua jos se lähtisi jonnekin suuntaan.

Pentu oli aika suloinen, kun oli noin ilahtunut. Ruusutassu tiesi, että tylsyys oli tuskaa ja myös samaistui siihen, että tahtoi vaikuttaa muille paremmalta kuin oli. Siksi Ruusutassu nyökkäsi nolostuneena pennun korjaukselle. "Ai? Heh, jaa." Se tokaisi hyväntuulisesti. Ehkä se sittenkin piti toisesta, kun pentu ei ollut täysin kovaa ulkokuorta. Kyllä se muutenkin olisi pitänyt, varsinkin sen takia, miten keskittyneen oloisesti toinen kuunteli tarinaa Tunnelista. "Joo! Yksi mahtava soturi oli erityisen taitava hiipimään ja täten hän pääsikin pidemmälle kuin kukaan. Mutta minä luotan taitoihini ja aijon peitota tämän soturin!" Jos olisi tositilanne kyseessä, Ruusutassulla ei olisi mitään sijaa tällaisessa kamppailussa. Jos se yritti vaania, se rämisteli kuin pillastunut mäyrä. Tietysti tämä oli naaraan mielestä aivan hyvin vaanimista, mutta ei se tiennyt oikeasti yhtään mitään asiasta. "Hahaa! Jos aijot jonkun ennätyksen peitota, se tulee olemaan minun! Ja sitä tulee olla vaikea päihittää." Ruusutassu nyökkytti omahyväisen voitonriemuisesti. "Sinne olisi tietysti jännittävämpää, mennä jonkun toisen kanssa. Tiedäthän, että jos jää iäksi eksyksiin, niin ei ainakaan yksin." Ruusutassun silmät välkähtivät mysteerisen ovelasti. "Olen aina miettinyt, mitäköhän toisessa päässä on. Yleensä tunneleiden päästä nimittäen pääsee ulos jonnekin." Naaras rapsutti leukaansa pohtivaisena. "Jos sieltä pääsee salaiseen tukikohtaan! Tai toiseen maailmaan!" Ruusutassu kelasi mielessään silmät säihkyen. Se kihersi jännityksestä.

Koivupentu nyökkäsi, hän uskoisi toisen lupaukseen. Ja toivon mukaan oppilas todellakin sen pitäisi, muuten kosto olisi taattu.
"Hyvä." pentu vastasi lyhyesti. Hän mietti kannattaisiko kävellä suoraan salareitin luokse, milloin muutkin voisivat tulla paikalle ihmettelemään mitä he tekivät. Vai olisiko parempi viittoa hännällä reitin sijainti? Kolli päätyi viimeiseen vaihtoehtoon, sillä salareitti oli täältä asti nähtävissä, jos osasi oikein katsoa sitä.
"Tuolla, näetkö tuon pienoisen reiän muurissa aivan pentutarhan vieressä?" Koivupentu kysyi ja viittoi hännällään reikää muurissa.
"Tuota kautta minä aina livahdan ulos." pentu sanoi pitäen katseensa edelleenkin reiässä. Reikä oli niin pieni, että vain pennut mahtuisivat siitä. Oppilaat ja soturit eivät tulisi läpi pääsemään, ellei aukkoa suurennettaisi paljon.

Koivupentu katseli oppilasta uteliaana, hän todellakin halusi päästä joku kerta siihen Tunneliin, tai mikä ikinä se olikaan.
"Peittoan sinun ennätyksesi takuu varmasti, voin vaikka näyttää sen sinulle." pentu sanoi innoissaan. Ehkä hänen pitäisi kasvaa ensin sillä, pieni kokoisena hän ei ehkä voisi onnistua. Sen verran nuorukainen kuitenkin epäili taitojaan, mutta oppilaana hän aikoisi yrittää ja onnistua vieläpä.
"Voimmeko mennä sinne, joku kerta kahdestaan? Voisimme katsoa kumpi pääsee pidemmälle." Koivupentu kysyi ja kalisti päätään hiukan, nyt piti laittaa kaikki söpöys peliin. Ehkä se toimisi, tai sitten ei?
"Toinen maailma?" kolli toisti silmät säihkyen, sehän olisi mahtavaa. Etenkin, jos siellä olisi hirvittäviä ja vaarallisia vihollisia, joita vastaan taistella. Eikä ruoasta olisi koskaan pulaa, se olisi unelma elämä!

Tuskinpa Ruusutassu salareittiä paljastaisi. Siitä oli hauska, kun oli jotain inside-juttuja. Salaisia asioita, mistä jotkut eivät tienneet. Sitten Ruusutassu saisi tuplasti iloa siitä, että tietää siitä. Jos se saa koskaan kuulla jääneensä ulkopuolelle jostain sellaisesta, vetäisi kunnon itkupotkuraivarit. Ruusutassu pälyili pennun osoittamaan suuntaan. "Mitä?? Missä?? En nää mitään!" Ruusutassu älähti ja siristeli silmiään. Se keikautteli päätään puolelta toiselle ja tähyili. Tuskin aukkoa kauhean helposti huomaisi, jos se oli vain pennun mentävä muutenkin. "Hnnyynhg. Ehkä nään." Ruusutassu ynähti silmät sirillään. Sieltä pentu siis karkasi. "Hmm." Ruusutassu tapitti silmät suurina samaan suuntaan, missä ehkä luuli näkevänsä salareitin. "No aika metka olet." Se sanahti katse edelleen muurissa ja nyökkäsi pienesti hymähtäen.

Ruusutassu virnisti myhäillen. "Voithan aina kokeilla!" Se huikkasi hyväntuulisesti ja kohautti olkiaan. "Onnistuminen on sitten eri juttu." Naaras kohotti toista kulmaansa nopeasti ja näytti kieltään sulkien silmänsä omahyväisesti. Ruusutassu hekotti itsekseen. Tästä tulisi hauskaa. Koivupentu kysyi suloisesti voivatko he mennä sinne kahdestaan. "ÖÖ JOO! TODELLAKIN." Ruusutassu henkäisi silmät valtavina. "Me niin menemme sinne." Ruusutassu tokaisi draamaattisesti tuijottaen pentua silmät lautasina ja nyökytti huomaamattomasti. Toinen maailma olisi päheä. "JOO. Mitäköhän siellä olisi? OOO jotain todella värikkäitä kaloja kaikkialla ja huu." Ruusutassu köllähti silmät edelleen suurina ja tuijotti kaukaisuuteen. "Ja ne kalat lentäisivät ilmassa." Ruusutassu kuiskasi. "Mitä sinä luulisit, että siellä on?" Naaras kiepahti katsomaan toiseen innostuneena.

Koivupentu ei ollut aivan varma oliko oppilas huomannut salareitin aivan varmasti, se oli kyllä näin kaukaanta vaikeasti huomattavissa. Etenkin, jos ei ollut ennen edes tiennyt sen olemassa olosta.
"Näetkö tuon keltaisen kukan? Se on aivan sen vieressä." Koivupentu täsmensi vielä, nyt toisen oli aivan pakko nähdä pienoinen reikä leirin muurissa. Ellei Ruusutassu ollut sitten erittäin huononäköinen? Pentu katsoi itse ylpeänä reikää, hän oli itse löytänyt sen. Hän ei tiennyt oliko joku ennen häntä karkaillut siitä ja tehnyt sen, jos oli niin hän oli kiitollisuuden velassa sille henkilölle. Reikä auttoi suuresti leiristä karkaamista.

"Minä en vain kokeile vaan teen sen." pentu sanoi innoissaan, hän todellakin tekisi sen. Kolli jopa hymyili hieman huomaamattaan, hän nautti toisen seurasta vaikka se oli vaikeaa uskoa. Alku vaikeuksien yli oli päästy ja Ruusutassu oli paljastunut ihan mukavaksi kissaksi, vaikka hieman ylireagoigin asioissa välillä.
"Hienoa." Koivupentu tokaisi, kun toinen oli sanonut, että he varmasti menisivät sinne kahdestan. Silloin he voisivat katsoa, kumpi tekisi uuden ennätyksen.
"Ainakin paljon ruokaa!" kolli vastasi ja lipaisi huuliaan, hän niin rakasti ruokaa.
"Ja sitten vihollisia joita vastaan taistella." Koivupentu lisäsi, niitä ei sopinut unohtaa missään nimessä.