Ei se nyt ihan niin mennyt

Parantajaoppilas tunsi pienen ylpeyden piston nähdessään Ruoskapennun nyt vieressään - tuo oli selvinnyt vallan mainiosti kaikista koettelemuksistaan, joista Lumikkotassu ei itse ollut samassa iässä selvinnyt. Tai no hänen matkansa oli tyssännyt jo alkumetreille, mutta vaatii kunnioitettavaa sisukkuutta lähteä moiseen uhkarohkeaan kiipeilyretkeen valkean naaraan kanssa. Sade naputteli Lumikkotassun selkää armotta ja parantajaoppilas tunsi karvojensa liimautuvan ihoaan vasteen. Hyvin epämiellyttäväähän se oli siinä seistä, olisihan hän tahtonut juosta pikimmiten omaan lämpimään pesäänsä värjöttelemään, vaan eipä hän voinut jättää Ruoskapentua siihen tapittamaan. "Näinhän minä, hyvä herra, näinhän minä! Sehän meni ihan nappiin", Lumikkotassu naukaisi silmät seikkailustaan leimuten lailla Auringon näkyvän pinnan.

Lumikkotassu kuunteli mustanpuhuvan kollin lähes hätääntynyttä nau'untaa. Ruoskapennun isä, Patasydän totta tosiaan varmasti tahtoisi nähdä pentunsa ehjänä, vaan mitäpä mahtaisi tuo Yöklaanista Meriklaaniin siirtynyt kolli tuumata, jos hänen toinen pojistaan saapuisikin likomärkänä paikalle. Lumikkotassu tietysti joutuisi vastuuseen ja hän voisi joutua ikävään tilanteeseen soturin edessä, joten hän keksi nopeasti jotain, jolla pelastaa oman nahkansa. "Meidän on parasta sitten mennä takaisin leiriaukiolle, vaan käydäänpä ensin meikäläisen pesällä vähän kuivattelemassa, vai kuinka?" Naaras esitti kysymyksen, vaan ei jäänyt odottamaan vastausta - Ruoskapentu saisi luvan taas seurata häntä. Valkoinen kissanalku lähti jölköttämään kepeästi, kipeistä lihaksista huolimatta, kohti leiriä, toivoen, ettei Ruoskapennun isä sattunut juuri liikkumaan ulkosalla samaan aikaan kuin he.

Ruoskapentu
tunsi pienen ylpeyden pistoksen. Olihan parantajaoppilas sittenkin nähnyt hänen suorituksensa! Mustanvalkeaa penikkaa alkoi hermostuttamaan kaatosade, joka ropisi kovina pisaroina ympäri hänen kehoaan.
Oikea koiranilma, kolli ajatteli irvistäen itsekseen. Eniten häntä kuitenkin pelotti Patasydämen reaktio kun näkisi poikansa litimärkänä. Ja arvatkaas vain kuinka kävisi Ruoskapennun jos soturi saisi tietää pienestä seikkailusa männyn latvassa!
Onnekseen meriklaanilainen kissanpoika kuuli Lumikkotassun idean: he voisivat hyvin mennä kuivattelemaan. ehän kävi enemmän kuin hyvin.
Valkea naaras oli jo makalla, niinpä Ruoskis otti muutaman pentumaisen loikan ja lähti sitten Lumikkotassun perään saaden tuon kiinni.
"Kiitos taas Lumikkotassu. Olisin todllisessa liemessä ilman sinua".
Ekoja kertoja tuo riiviö kolli kehtasi, tai edes viitsi kiittää ketään.
Tämä huikea seikkailu oli opettanut jälleen jotain uutta. Tosin, ei Ruoskapentu aikonut lopullisesti muuttaa tapojaan. Sehän pilaisi hänen maineensa.

Juuri kun mustavalkoinen pentu oli astumassa Lumikkotassun pesään, tuo näki silmäkulmassaan liikettä. Joku liikkui tunnellin suunnalla. Esiin astui suuri kollisoturi.
*Glunk* I-sä.... kolli ajatteli hätääntyneenä. Tietenkin hänen onnellaan Patasydän tuli juuri nyt takaisin leiriin. Ruoskapentu pysäytti askeleensa ja kääntyi katsomaan Lumikkotassua järkyttyneenä:
"Ala tula, ellet halua joutua isän välipalaksi!" Saatuaan lauseensa loppuun Ruoskapentu pinkaisi vauhtiin, näyttäen aivan pitkähäntäiseltä jänikseltä.

Sateen piiskatessa armottomasti luontoa, Lumikkotassu vilkaisi vierelleen loikkinutta Ruoskapentua ja nyökkäsi 'Mitäpä tuosta' -ilmeellään näyttääkseen, että oli noteerannut pennun harvinaisen eleen, kiittämisen. Tämä oli melkeinpä jo saavutus saada moinen kiitos tummanpuhuvan pennun kaltaiselta olennolta, eikä naaras voinut olla pistämättä sitä merkille. Kyllä hänestä nyt vielä hyväluontoinen soturi kasvaa, ajatteli parantajaoppilas mietteliäänä siinä ripeästi tassuttaessaan kohti leiriä, toivoen salaa Valkotähden valitsevan tuolle jonkun rauhallisen mestarin oppiluuden soittaessa ovelle, minkä avulla Ruoskapennustakin saataisiin nöyrä puoli esiin vähän useamminkin.

Naaras pysähtyi kuin seinään kuullessaan hälytysäänen tummalta pennulta. Hän kiikaroi itse hetken ja huomasi saman - Patasydänhän se siellä tepasteli, valmiina esittämään kiperiä kysymyksiä kumpaisellekin. Ja oppilasta ei taatusi huvittanut juuri nyt vastailla yhtään mihinkään kysymyksiin, ei vaikka häntä roikotettaisiin hännästä vastauksen saamiseksi, joten hän laskeutui kiireen vilkkaa matalaksi, kiroten juuri nyt lumettomasta maastosta kiljuvaa läpimärkää turkkiaan. Noh, heidän täytyi vain olla nopeita ja hoitaa homma kotiin sniikimmin kuin käki munavarkailla, ja sen totta tosiaan Lumikkotassu tunsi hallitsevansa. Tahtomatta jäädä välipalaksi lähti Lumikkotassu yhtä jänismäiseen pyrähdykseen kuin Ruoskapentukin, pitäen ennen kaikkea häntänsä, mutta myös itsensä matalana välttääkseen mahdollista kiinnijäämistä.

Nyt oli kuumat paikat, saattoi valkea, nyt tosin sateesta ja mudasta harmaantunut kissa, myöntää itselleen. Tai no, eihän se nyt olisi niin kamalaa ollut, vaikka he olisivatkin jääneet kiinni - kyllä naaras aina kiertoilmaisut keksisi, ei se ollut temppu eikä mikään, vaikka Patasydän nyt aika terävä päästään olikin, mutta olihan se nyt sata kertaa coolimpaa olla jäämättä kiinni yhtään mistään. Sitä paitsi tälläinen sniikkailu oli ehdottomasti naaraan mieleen - hän ei turhan usein sitä saanut parantajaoppilaana tehdä, joten nyt tuli repiä tästäkin kaikki mahdollinen hupi irti. Totisena Lumikkotassu vilkuili vuoroin Ruoskapennun isää, vuoroin itse Ruoskapentua, kuin tarkkaillen ja puntaroiden tilannetta. Parantajapesälle oli enää muutama ketunmitallinen, jonka jälkeen he olisivat kuivilla sanan kuvainnollisessa ja varsinaisessa merkityksessä.

Oli toimittava rivakkaan. Patasydämen pää oli kääntyneenä toiseen suuntaan, jolloin valkoinen oppilas totesi tilaisuutensa tulleen - hän loikkasi kyyrystään valtavan loikan kohti parantajainpesän suuaukkoa, yrittäen tähdätä Ruoskapennun takamukseen saadakseen pennun tyrkättyä sisään mahdollisimman nopeasti. Täytyi vain toivoa, ettei Korallimarja ollut sisällä, Lumikkotassu ei nääs pahemmin tahtonut selitellä omalle mestarilleen moista sisääntuloa. Siinä kohti Ruoskapennun kuin maalitauluna hohtavaa takamusta Lumikkotassu ymmärsi, että tämä ei tainnutkaan olla ihan niin loistava idea kuin miltä se oli äsken tuntunut - jos hän osuisi pentuun, he tulisivat heittämään komeita kuperkeikkoja ja kieppejä ties mihin suuntaan, mahdollisesti jopa kaikkien kasvien keskelle. No, mitäs vikaa kuperkeikoissa, saattaisi joku kysyä. Vaan Lumikkotassu tiesi, että jos he menisivät kierimään kasveissa, hän joutuisi ne siivoamaan. Ja yrttien järjestely ja siivoaminen oli tälläisen seikkailuntäyteisen päivän jälkeen totaalisesti viimeinen asia, jonka hän tahtoi suorittaa.

Pikkuisesta kollista tuntui sitä, kuin valtava soturi olisi tuijottanut hänen niskaansa, mutta kun Ruoskapentu käänsi katseensa isäänsä tuo katseli muualle.
Fiuh, ehkä me päästäänkin ton yrmyn ohi..., pentu ajatteli toiveekkaana. Sade ropisi yhä voimakkaana, jokseenkin se tuntui tällä hetkellä kaikista pienimmältä murheelta. Voi vain kuvitella minkälaisen kysymys vyöryn mustavalkea pentu joutuu ottamaan vastaan palatessaan emonsa luokse. Missä olit? Kenen kanssa? Miksi näytät tuolaiselta? Oletko tehnyt jotakin kiellettyä? Ja liuta muita kysymyksiä.

Kun Ruoskapentu oli enää vajaan kolmen ketunmitan päässä Lumikkotassun pesästä hän tunsi jotakin takapuolessaan. Ei kai... Nuorukainen käänsi katseensa ja kyllä, hänen arvauksensa oli osunut oikeaan! Oppilas oli tönäissyt häntä ja nyt hän kieri, kiepui ja heittelehti ilmassa kuin lentävä sirkkeli konsanaan. Kersan pää osui kovaan maahan ja sen jälkeen ikuisuudelta tuntuva pyöriminen oli päättynyt. Ruoskapennuksi kutsuttu kissanpoika nosti päänsä. Päässä oli kamala jomottava kipu ja sisuskaluissa kiersi.
"Kohta lentää laatta." poikanen sanoi ravistellen päätään hennosti, jotta maailma hänen silmissään ei enää pyörisi. Nyt vasta Ruoskapentu tajusi, ettei enää satunut. Ei tietenkään, hänhän oli hämärässä parantajan pesässä. Korpin musta kolli nousi tassuilleen ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli erilaisia yrttejä, jopa hänen allaan. Tosin, nämä yrtit jotka hänen tassuissaan lojuivat olivat todennäköisesti olleet vielä äsken hienossa rivissä. Nyt ne olivat sikinsoki.
Hups, tuo ajatteli ja siirtyi kauemmas istumaan, 'ne oli tossa kun tulin' ilme kasvoillaan.

Ruoskapentu ei ollut ainoa kieppuva objekti sillä hetkellä. Lumikkotassu heitti sellaista kuperkeikkaa, ettei ennen nähty - hän tunsi milloin lentävänsä mustan pennun yli, milloin ali. Kuitenkin koko show oli luotu onnistumaan perimmäiseltä tarkoitukseltaan, olivathan he siirtyneet nyt tyylikkäästi parantajanpesän sisään. Naaraan olo ei tosin ollut yhtä tyylikäs kuin heidän säkenöivä sisääntulonsa. Hänen oli onnistunut kierähtää kaiken sen hyrräämisen jälkeen jaloilleen, vaan päässä vippasi kuin tuhat tulimmaista olisivat käyneet hänen pollansa sisällä sotaa. Hoiperrellen ja huonovointisena naaras yritti saada taas tasapainoaistinsa pelaamaan normaaliin tapaan.

Siinä selvittäessä pyörivää päätään Lumikkotassun kauhu loisti kaikessa kauheudessaan hänen silmiensä edessä. Kaikki yrtit ja kasvit, jotka olivat olleet pesän vierellä maassa, olivat sotkeutuneet hujan hajan ja ajatus niiden siivoamisesta yökötti enemmän kuin sen hetkinen myllertävä pahanolontunne. Vaan mitäpä pienistä, olihan pieni siivoilu vähemmän työlästä kuin itsensä selittely kokeneelle soturille. Lisäksi parantajain pesä näytti olevan mukavan tyhjä - Korallimarjan täytyi olla sateen armoilla ulkona joko tarpeillaan tai keräämässä jotain hassunhauskoja kasveja varastoon. Vaan miten lienikään, he olivat jo voiton puolella. Vielä olisi kuitenkin tehtävää, ennen kuin Ruoskapennun voisi palauttaa pentutarhaan telmimään veljensä kanssa.

"No niin, no niin, annetaan kasvien olla, viis niistä, siivoan niitä kohta", oppilas hymyili veijarimaisesti Ruoskapennulle, joka viattoman ilmeen kourissa istui koko sekamelskan keskellä. Normaalitilanteessa valkea kissanalku olisi kiinnittänyt ensimmäisenä huomiota litimärkään, mutaiseen turkkiinsa ja siihen, kuinka sen putsaamisessa meni ikuisuus, mutta nyt oli tärkeämpää saada Ruoskapentu kuiville. Kysymättä tai mitään sanomatta astui naaras Ruoskapennun viereen ja alkoi nuolemaan tätä vastakarvaan saadakseen tuon kuivaksi. Hän olisi voinut käskeä pentua tekemään sen omine nokkineen, mutta Lumikkotassu totesi hoitavansa tehtävän nopeammin, jopa mahdollisen niskuroinnin tullessa kuvioihin. Samalla hän huiskuitteli likaisella hännällään kasveja pesän reunustoille, jossa ne olisivat vähemmän tiellä.

Pentu ei hetkeen nähnyt Lumikkotassua pesässä, mutta sitten jokin valkea lensi pyörien hänen ylitseen tömähtäen maahan.
"Näyttävä sisääntulo lihavalta kissalta." Ruoskapentu irvisti hyväntahtoisesti. Hän oli oppinut tuntemaan parantajaoppilaan niin hyvin, että tiesi tuon olevan täynnä huumoria. Suttuiko tuo naaras mistään? orpin mustaa turkkia kantava meriklaanilainen ei halunnut kokeilla. Ei ainakaan tänään. Nyt olisi vain päästävä pentutarhalle turvallisesti ilman, että Patasydän rankaisisi kumpaakaan heistä.
Poju oli juuri nousemassa ylös lähteäkseen, mutta Lumikkotassu rupesi nuolemaan hänen selkäänsä.
Yörgh, tyttöpöpöjä!, kolli ajatteli inhoten ja työntäen kielensä ulos suusta. Ei kuitenkaan auttanut vastustella. Hän pääsisi nopeammin pois, jos auttaisi itse itseään. Ruoskapentu nuolaisi rintakehässään olevaa valkoista länttiä, joka kylläkin oli värjäytynyt harmaanruskeaksi päivän aikana. Mutta äkkiähän siitä tulisi taas puhtaan valkea!
Kun kolli oli itse puhdistanut tassunsa, naamansa ja sutinut häntänsä, hän näytti jo paljon paremmalta. "Eiköhän tämä jo riiiiiitä!"
nuorukainen sanoi kyllästyneesti. Lumikkotassu oli pessyt häntä varmaan jo kokonaisen kuun. Olisi pian aika siirtyä päivän kamalampaan kohtaan: Penturahaan, jossa odotti kiukkuinen isä ja huolestunut äiti.

Vähän tuosta, tästä ja vielä vähän tuosta, veteli Lumikkotassu monologia päänsä sisässä nuollessaan tummaa pentua vastakarvaan nopein ja sangen kovakouraisin vedoin, vähät välittämättä tumman meriklaanilaispennun nyrpeästä vastaanotosta pesutuokiolle. Kun Ruoskapennun mielestä tuokio olisi jo voitu saada päätökseen, veti valkea oppilas vielä viimeiset vedot pennun päälaelta ja astui kauemmaksi. Hyvältä näytti, totesi hän itsekseen ja nyökkäsi hyväksyvästi priimakuntoon suitulle pennulle. Kyllä tuollaisen komeaksi suitun pennun nyt kehtasi viedä takaisin isänsä helmaan, äskeistä mutapentua kun ei olisi kehdannut näyttää edes rupikonnalle.

Vaan vielä ei ollut naaras valmis päästämään toista livohkaan. Hän tahtoi pitää huolen, ettei tuon isä kyselisi hetkeen mitään väsyneeltä pennulta - jopa Ruoskapennun kaltainen teräväkielinen poju oli väsyneenä helppoa lihaa vastauksia mahdollisesti vaativalle Patasydämelle, eikä moista riskiä nyt ottaisi elämässään surkeimminkin epäonnistunut tunarikaan. Väsyneinä pennuilta nääs usein livahti asioita ohi suun, mikä saattaisi johtaa ikäviin sanktioihin. Ja Lumikkotassu ei tahtonut diilata nyt minkäänlaisten sanktioiden kanssa, ei totta tosiaan, hän tahtoi nyt vain kääriytyä pesän nurkkaan tuoresaalis vatsalaukkunsa pepsiineissä myllertäen nukkumaan. Ja mikäs sen parempi vaihtoehto olikaan kuin pistää Ruoskapentu unen maille - nukuttuaan aikansa tuo keräisi voimia, eikä pentua voitaisi kuulustella väsyneenä. Ja unikonsiemenet olivat täydellinen rohto unensaantiin.

Valkoinen kissaneiti alkoi kaivelemaan vinhasti sekaisiksi röykkiöiksi lakaistuja yrttikasoja. Hän viskoi huolettomasti kuivuneita kasveja tieltään, kuin välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä niille kävisi, ja hihkaisi hiljaisen hihkaisun löytäessään etsimänsä. Hän nuolaisi tassuaan ja läimäisi siihen maassa makaavat unikonsiemenet kiinni. Lopulta hän kääntyi Ruoskapennun puoleen: "No niin, moisesta kylmästä vesisateesta saa helposti taudin jos toisenkin, joten täytyyhän meidän nyt pitää huoli, ettet sairastu. Tässä, otapa vähän näitä." Kehotuksensa päätteksi Lumikkotassu työnsi tassunsa kiireenvilkkaa Ruoskapennun naamaan, työntäen muutamia hassuja siemeniä päin tuon suuta. Niele tai itke ja niele, naurahti naaras itsekseen - näitä unikonsiemeniähän toinen ei jättäisi syömättä, jos Lumikkotassulta kysyttiin.

Kissanpoika katseli ihmeissään, mitä toinen oikein yritti etsiä sekaisin olevien yrttien seasta. Tai sitten hän vain järjestelee niitä, Ruoskapentu mietti.
Yht äkkiä toinen oli jo änkemässä siemeniä hänen kurkustaan alas. Yrittikö tuo hullu tukehduttaa hänet?!
Vastuttelematta kolli nielaisi unikonsiemen väkisin. Mitä nyt Lumikkotassua tunsi, niin hän ei pääsisi pesälleen ennenkuin moiset oli syönyt.
"Yörgh, en tiedä mitä noi oli, mutta oli ihan kamalan makusia! En oo mikään pupu" Ruoskapentu nurisi parantajaoppilaalle vihaisena.

Patasydämen esikoispoika nousi istumisasennostaan ylös, mutta horjahtikin kyljelleen. Aluksi kolli ajatteli, että oli kompastunut johonkin, mutta kun hän yritti nousta uudestaan, kaatui tuo pitkä häntäinen herra uudestaan,uudestaan ja uudestaan. Tasapaino ei vain pitänyt. Ja jostakin syystä Ruoskapennun luomet alkoivat vaipua kiinni.
"Lu-Lumikkotassu, mitä ne... -hoh hoijaaa- ...siemenet oikein oli?"
Poju tiesi, ettei pääsisi ylös enää, joten päätti ottaa mukavan makuuasennon ja kietoi häntänsä kiepille laskien päänsä etutassujensa päälle. Häntä ei koskaan ollut väsyttänyt näin paljon.
Pysyttelen väkisin hereillä, mustavalkea kissa ajatteli päättäväisenä, vaikkakin silmät puoliksi kiinni.

Lumikkotassu päästi pienen pikkutyttömäisen hihityksen ja tokaisi sitten hilpeästi jokseenkin piikittelevään äänensävyyn: "No sellaiselta kyllä näytät tällä hetkellä, hihihi katso nyt itseäsi!" Hän ei vieläkään viitsinyt mainita todellisia aikomuksiaan, olisihan Ruoskapentu voinut hyvinkin yrittää vaikka oksentaa nuo siemenet täten pois, kukapa nyt unten maille vastentahtoisesti tahtoisi painua. Vaan tämä oli osa suunnitelmaa, jota parantaja tahtoi heidän noudattavan, suorastaan ehdottoman tärkeä osa suunnitelmaa. Saatuaan viimeisetkin siemenet tungettua Ruoskapennun vastustelevaan kuonoon, alkoi naaras kiinnittää huomiota ryvettyneeseen turkkiinsa. Hän antoi sille muutaman pikaisen nuolaisun vähän sieltä sun täältä, jottei näyttäisi aivan haudasta nousseelta. Ollessaan tyytyväinen suurin piirtein huoliteltuun turkkiinsa, hän nuolaisi vielä muutaman kerran siroja tassujaan ja alkoi asetella kasveja vähän siveellisemmin. Olisi aika käydä viemässä tumma pentu pentutarhaan, vaan ensin tuli pitää huolta, ettei hänen oma pesänsä näyttänyt moiselta kaoottisuuden määritelmältä itsessään. Voisihan Korallimarja pistäytyä pesässä juuri, kun naaras oli itse matkalla palauttamassa pentua isälleen.

Valkea kissaneiti kuitenkin pysäytti siivoustuokionsa huomatessaan, ettei toinen pysyisi tolpillaan enää pitkään. Hän oli tainnut hieman liioitella unikonsiemenien määrässä, vaan mitäpä tuosta - nyt tuli enää saada toinen turvallisesti viimeiseen määränpäähän, joka ei suinkaan ollut hautakuoppa vaan pentutarha. Meripihkasilmäinen kissanalku kääntyi toisen puoleen, joka olikin käpertynyt jo mennäkseen koputtelemaan unimaailman ovelle, ja töytäisi toista tassullaan kepeästi. "Eivät mitään erikoisia, taidat vain olla väsynyt. Eiköhän mennä pentutarhaan, niin pääset vähän lepäämään", Lumikkotassu juksasi ja yritti ravistella toista pystyyn. Ruoskapentu saisi kyllä kävellä ihan omilla jaloillaan paikalle, vaikkei kantaminenkaan mikään ongelma olisi. "No niin, herätys, unikeko", naukaisi naaras vielä ja töytäili äidillisesti kuonollaan toista jaloilleen, "pienten pentujen nukkumaanmenoaika."

Yön sinisissä silmissä alkoi sumeta ja äänet muuttuivat epäselviksi. Sen verran Ruoskapentu kuitenkin ymmärsi, että Lumikkotassu piikitteli häntä pupuksi. Koston aika ei kuitenkaan ollut nyt. Se saisi odottaa huomiseen!
Pienokaisen silmissä alkoi viilettää peuroja,oravia ja kaksijalkoja. Näkikö hän valveunta?
Mustavalkea kolli räpäytti silmänsä väkisin auki. Hän ei nukahtaisi ennen kuin pääsisi pesään.

Unikonsiemenien mahdille ei kuitenkaan mahtanut mitään. Ruoskapentu oli kerennyt nukahtaa. Vaikkakin nyt heräili unisena parantajaoppilaan töniessä häntä ylös. "Oon jo hereillä...", tuo mumisi ryömien tassuilleen. Matka pentutarhalle tuntui jo nyt kamalalta matkalta. Varsinkin tuollaisessa kunnossa. Hoiperrellen meriklaanilainen asteli parantajan pesän suuakolle ja työntyi ulos. Sade oli onneksi lakannut, mutta taivas pysyi harmaana.

"Hoh hoi jaaaaa! Ala jo tul- Lumikk- tas-. Väs- tyttää liik- aa", nuorukainen sai huudettua ulkoa. Sanat tosin jäivät epäselviksi ja katkeilivat.

Lumikkotassu töytäisi nyt muutaman kerran voimakkaammin unentokkurassa painivaa pentua. "No etkä oo, pöhkö", naaras hihkaisi ja yritti pidätellä vallatonta hymyään. Ruoskapentu oli kovin herttainen unisena, niin kovin herttainen, että parantajaoppilas olisi mielellään jatkossakin antanut tuolle tummalle pennulle moisia siemeniä. Vaan sitä oltaisiin voitu kutsua jo moraalittomaksikin, joten kissa käski itseään unohtaa moiset haaveet, vaikka luultavasti kukaan kissa ei voisi myöntää, etteikö kärkäs Ruoskapentu ollut väsyneenä jollain tapaa suunnattoman herttainen.

Valkea kissa hymähti ja lähti hoipertelevan pennun perään. Tuon sammaltava ja katkeileva puhe oli kerrassaan huvittavaa, eikä Lumikkotassu voinut olla päästämästä pientä tyrskähdystä. Myötätuntoinen hymy kuonolla hän alkoi töykkiä vaeltelevaa nuorta kollia eteenpäin kuin paimen karjaansa olisi ajanut. "Tässähän minä, veijari, tässähän minä. Mitä ripeämmin pistät tassua toisen eteen, sitä nopeammin pääset vetelemään hirsiä", naaras nauahti ja yritti saada toisen työntämällä liikkumaan reippaamin. Tätä vauhtia he eivät pääsisi pentutarhalle ennen seuraavaa aamunkoittoa!

Meriklaanilaista väsytti ihan suunnattomasti, mutta hänen olisi pakko jaksaa tarhalle asti. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ei ainakaan nyt, kun Lumikkotassu oli läsnä.
Ruoskapentu tunsi hännäntyvessään aina kun parantajaoppilas tuuppasi häntä. Eikö naaras tajunnut, että osasi ihan isekkin kävellä? "Kuul- neiti. Mä os- aaaaan ihan itsek--- in käv- lä-". Ruoskapentu tiesi, että kuulosti naurettavalta. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään. Itseppähän valkea kissa oli syöttänyt hänelle joitaki siemeniä, mitkä maistuivat kamalille ja vielä kaiken lisäksi väsyttiviät ihan tolkuttomasti. Kävelykin tuotti kyllä jos minkälaisia ongelmia. Suoraviivaisia askelia kollipentu ei ollut nähnytkään, vaan tuo eteni kuin humalainen kaksijalka kadulla. Ainoa ero juovuksissa olevan kaksijalan ja unisen Ruoskapennun välillä oli, ettei mustavalkea kissa kävellyt kahdella jalalla.
Lumikkotassu nöyryyttää minua, Meriklaanin kollipoika ajatteli haukotellen makeasti. Hänen vanhempansa varmasti repeisivät kahtia silkasta naurusta.

Yht'äkkiä jokin kynnyksen tapainen osui pennun etussauihin ja tuo kaatui suoraan kuonolleen. Auts.
Ruoskapentu nosti katseensa maasta ja tuijotti eteensä silmät sirillä. Hän taisi olla tarhassa. Ehkä. Hän ei ollut ihan varma. Oliko hänet vangittu? Korpin mustasta kissanpojasta lähti korviavihlova avunhuuto:
"Lumikkotas- u! Auta!"
Huudahtuksen jälkeen nuorukainen tunsi itsensä selväjärkisemmäksi. Oliko hän kokenut jonkinlaisen äkkiselviytymisen unikonsiemenistä?

"Löpinät vähemmälle ja enemmän tassua toisen eteen", naaras vinkkasi silmää pennulle ja jatkoi lempeää puskemistaan saadakseen itseään pienempää kollinalkua ripeämmin eteenpäin. Vaikka se lyhyt matka, joka parantajan pesältä pentutarhaan oli, tuntuikin vaivalloiselta ja varsin pitkältä taipaleelta, ei siinä loppujen lopuksi kulunut aikaa sen enempääkään, kuin klaanivanhusten taapertamisesta saalisläjältä käppänien bajamajaan. He olivat jo pentutarhan sisäänkäynnillä, valmiina astumaan sisään, kunnes tumma pentu rävähti nenilleen. Joko Ruoskapentu oli nuukahtanut? Vastaus tuli nopeammin kuin Fonectalta konsanaan - korviahuumaava kiljunta täytti Lumikkotassun korvat. Naaras ei kestänyt enempää, vaan horjahti jaloiltaan istumaan ja alkoi käkättää vahingoniloisemmin kuin noita-akka hähättelee sammakoksi muuttuneelle. "Ähähähhä, suuri ja mahtava Ruoskaruhtinas on selätetty! Hänet kaatoi hänen omat jalkansa! Ähähähhä!" Oppilas ei pysynyt koossa enää millään tapaa: hän heittäytyi selälleen voihkimaan ja tukehtumaan nauruunsa. Muutama kyynelpahanen tirahti hänen silmänurkkaansa siitä ulvonnan ja purinan konsertista.

Kun Lumikkotassu alkoi saada itseään kokoon, hän kierähti kylkensä kautta takaisin istualleen, pyyhkien muutamaa pisaraa silmäkulmastaan käpälällään. Ruoskapentu oli totta vieköön ehkä hupaisin näky tokkuraisena - aina niin uhmakas pentu kompuroi jo omiin jalkoihinsa ja panikoitui vielä omasta tunaroinnistaan, kuinka lystikkäänä valkea kissanalku sitä pitikään! Tilannetta ei helpottanut laisinkaan parantajaoppilaan oma väsymys. Muikeasti virnistäen nauahti Lumikkotassu Ruoskapennulle sangen ivalliseen sävyyn: "No, pääseekö sankari itse ylös vai auttaako neiti häntä nousemaan?" Palan painikkeeksi päästi kissa pienen hymähdyksen ivansa perään ja purisi huvittuneena omalle kysymykselleen, olihan se hänestä varsin hauska ja nokkela, vaikka itse sanoikin.

Kaikki näytti sumealta, eikä missään näyttänyt olevan oikein kunnollisia rajoja. Näytti siltä, kuin Ruoskapentu olisi teljetty verkkohäkkiin. Ulkoa kantautuva räkätys kuitenkin paljasti tilanteen todellisuuden: Hän oli tipahtanut suoraan pentujen tarhaan. Moinen tapaturma ei naurattanut laisinkaan mustanpuhuvaa kissaa. Nauroiko Lumikkotassu aina toisille? Tai, eipä hänellä itsellään ollut paljoakaan varaa arvostella parantajaoppilasta.

Kompuroiden Meriklaanin penska nousi tassuileen ja rääkyi toiselle raivoissaan: "Yritäp-ä itsssse suunnistaaaaa niiden outtojen siemenien jälkkeen. Ja kiittos kysymästä, pärjään hywin ilmman sjun appuash"
Huono puhekyky häiritsi yhä väsynyttä kollia, mutta onneksi hän pääsisi pian kietoutumaan lämpimiin sammaliin. Josta puheenollen tulikin mieleen... Pesä oli tyhjä.
"Mutta... mittäss ihmet-" Ruoskapentu mutisi. Eikö Patasydän ollutkaan vielä täällä? Entä Lumenkuiskaus saati muut kuningattaret ja pennut? No, eipä se mitään. Ainakaan hänen hassulle puhetavalleen ei naurettaisi yhtään enempää!
Horjahdellen puolelta toiselle, kuin vene allokossa, musta korpin musta pentu tassutteli kohti lähintä sammalpetiä. Hän ei enää jaksanut huudella toiselle hyviä öitä, saati sitten mennä takisin antamaan hyvän yön suukkoa. Lumikkotassu saisi ihan omakätisesti tulla hänen luokseen, mikäli teikäläisellä oli vielä jotain maata mullistavaa asiaa.
Olihan Ruoskapentu jo ollut kokonaisen päivän tuon ilkikurisen naaran pomotettavana, joten nyt oli hyvä ottaa lopputili. Mustavalkea kolli käpertyi todella kireälle kiepille vihrtävälle kaistaleelle. Uni tulisi varmasti paremmin kuin hyvin.

"No niin, no niin, pärjääpä sitten", nau'untansa perään Lumikkotassu kröhäisi vielä huvittuneesti - Ruoskapennun uhmakas käytös unisena kruunasi koko tämän hienon episodin itse täydellisyyttäkin paremmin, eikä naaras muistanut, koska olisi hilpistynyt yhtä paljoa kuin nyt. Aikaa siitä ainakin oli, ja hän joutui myöntämään, että tällainen pennun toilailun seurailu oli kerta kaikkisen kutkuttavaa kaikessa hupaisuudessaan. Hymyillen vallattomasti jäi parantajaoppilas katselemaan suuaukolle tumman pennun jokseenkin huterahkoa matkantekoa sammaleelle tuhisemaan ja oli jo valmiina marssimaan sisään toivottamaan vielä rattoisaa matkaa unimaailmaan, mutta vain pysyäkseen yhä aloillaan katselemassa. Ruoskapennun kaltainen itsetietoinen veijari tuskin olisi arvostanut sellaista, pohti Lumikkotassu ja sanaakaan sanomatta kääntyi lähteäkseen. Ei hän itse harrastanut hyvän yön toivotteluja, mutta tässä tilanteessa sellainen olisi ollut mukava antaa kaikessa ironisuudessaan, mutta ehkä hän oli jo kiusoitellut väsynyttä pentua tarpeeksi. Oli aika palata työntäyteiseen todellisuuteen.

Ja työntäyteinen todellisuus Lumikkotassua odottikin vastassa. Parantajan pesän lattia oli hienoisessa mutakuorrutteessa ja kasvit olivat yhä sotkussa, vaikka hän olikin niitä aiemmin yrittänyt sortteerata. Huokaisten ryhtyi valkea kissa siivoamaan jälkiään, minkä hän olisi mieluusti jättänyt tekemättä. Epätietoisuus Korallimarjan paluusta kuitenkin sai hänet sinnikkäästi syynäämään tuota kaoottista pesää puhtaammaksi ja järjestelmällisemmäksi, eikä kulunutkaan kummoistakaan aikaa, kun hän oli jo saanut kaikki kasvit hieman siveellisemmin aseteltua. Kaikki muu saikin sitten odottaa hetken verran - Lumikkotassu nääs sattui luomaan silmäyksen turkkiinsa ja päätti antaa sille vielä uudemman pesun. Siinä pesuillessaan hän kuitenkin tunsi raukeuden voiman tunkeutuvan jäseniinsä, ja päätti ottaa hyvät torkut pesänsä nurkassa. "Loppusiivous odottakoon, minä otan tirsat", mutisi naaras kääriytyessään rullalle ja sulkiessaan meripihkasilmänsä avatakseen ne toisissa todellisuuksissa.

// Peli loppuu osaltani tähän, kiitoksia seurasta. Mielelläni pelailen kanssasi kyllä uudemmankin kerran, jos tilaisuuksia tulee. Ainakin Ruoskaruhtinaan--siis nykyisen Ruoskatassun ja Lumikkoisen uusi kohtaaminen voisi olla melkoisen mielenkiintoinen.

Meriklaanilainen hoipersivielä muutaman askeleen kohti pehmeää sammalpetiä. Se tuntui pumpulimaisenlta. Suorastaan taivaalliselta pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen. Ruoskapentu sulki yön siniset silmänsä ja rupesi oitis näkemään unia suuresta männystä ja valkeasta nasaraskissasta, joka hänet oli pelastanut päivän aikana peräti kahdesti!

Pentu avasi silmänsä ja huomasikin jo vanhempansa ja Mannapennun vierellään. Hän oli nukkunut koko päivän! No, ei siinä mitään. Kyllä uni maittoi.

//Kiitos minunkin puolestani. Täytyy kyllä pelailla toisenkin kerran. Vaikka sitten Ruoskis med Lumikko ! //