Ei se nyt ihan niin mennyt

// Kkurakur tänne x3

Ruoskapentu

Mustavalkoinen kolli tepasteli innoissaan leirissä. Hänen olisi pitänyt auttaa emoaan, mutta miksi tehdä töitä kun voisi nauttia elämästä?
Päivä oli kuitenkin tylsän harmaa ja kostea. Lähes kaikki oppilaat olivat omissa puuhissaan ja muut pennut joko nukkuivat tai työskentelivät. Niinpä Ruoskapennun pitäisi olla koko päivä yksin.
Plääh! Haluan leikkiä,sekkailla ja..., pitkä häntäinen pentu ajatteli luuhistuen vatselleen maahan odottaen, että vaikkapa kotka veisi hänet mennessään. Siinä aiankin olisi seikkailua kerrakseen!
Vaaroista ei kuitenkaan kuulunut mitään. Ruoskapentu kuitenkin jäi keskelle hiljaista leiriä makaamaan.

Lumikkotassu oli viettänyt koko aamupäivänsä ikään kuin opiskellen kasveja - silmät ummistettuina, kerällä kääriytyneenä. Nyt hän oli kuitenkin saanut tarpeekseen siitä, ja oli aika käydä jaloittelemassa ulkoilmassa. Samalla hän voisi törmätä vaikka muutamaan rajapartiolla olleeseen soturiin, jotka voisivat briiffata häntä rajojen tilanteista - oli kiinnostavaa kuulla leirin ulkopuolisista tapahtumista, kun neiti itse vietti suurimman osan ajastaan leirissä tai lähimaastossa.

Nousten pehmeältä sammalpediltään naaras haukotteli, nousi ylös ja venytteli jänteikkäitä jäseniään autuaana. Hyväntuulisesti hän ravisteli turkkiaan sammaljäämien varalta, ja tarkisti turkkinsa vielä silmäilemällä. Hyvältä näytti, eli hän olisi valmis astumaan parantajanpesästä ulos. Ketterästi hän suikahti pesästä ulos, ja mairea hymy kuonoaan koristaen tutkaili leiriä muiden varalta. Pieni aukio oli tyhjä, eikä leirissä näyttänyt olevan liiemmin sotureita lepäämässä tai jakamassa saalista - vain muutama kuningatar tepsutteli kohti pentutarhaa kylläisen oloisina.

Lumikkotassu lähti kävelemään eteenpäin samoillen vinhasti katseellaan, josko löytäisi jonkun, jonka luokse hän voisi mennä. Leirin tyhjyys sai parantajaoppilaan jo epätoivoiseksi, kunnes hän näki pientä liikettä silmäkulmassaan. Kääntyen liikkeen suuntaan naaras pettyi, kun ei erottanut kissankarvaakaan. Eikun hetkinen - pieni musta mytty makasi Lumikkotasun katsomassa suunnassa. Kohde oli vain ollut pienempi kuin Lumikkotassu oli kuvitellut - kyseessä oli Ruoskapentu. Tylsistyneen oloinen pentu oli varmasti yhtä kyllästynyt kuin naaraskin, ja makasi turhan rauhallisesti aloillaan.

Ilkikurinen virne levisi naaraan kuonolle, ja hän pudottautui väijymisasentoonsa nopeasti. Hän lähti hiipimään kohti Ruoskapentua kuin soturi varpusta vaaniessa, ja piti huolen että kiersi pennun kuolleeseen kulmaan niin, ettei häntä huomattaisi. Päästessään tarpeeksi lähelle, Lumikkotassu ponnisti ja yritti leikinomaisesti napata Ruoskapennun hännän etutassujensa alle.

Ruoskapentu

Kolli oli maannut keskellä leiriä ties kuinka kauan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Normaalisti itserakas, hieman villi pentu olisi joksennellut, rikkonut sääntöjä tai hankkiutunut muuten ongelmiin, mutta tänään päivä tuntui kuluvan liiankin hitaasti. Ruoskapentu tunsi kuinka hänen silmänsä alkoivat lupsahdella kiinni. Väsymys alkoi pian vallata kollipennun.
Ei saa...nukahtaa...Pakko...pysyä hereil...
Samassa Ruoskapentu oli sikeässä unessa. Pitkä ja turha odottelu oli ollut niin tylsää, että tuo ei jaksanut enää valvoa. Vaikka päivä olikin jo alkanut monta tuntia sitten.

Ruoskapentu näki unta, että oli karannut Meriklaanista ja oli painellut Kaksijalkalaan. Meriklaanin partio jahtasi häntä. Yksi partion jäsenistä sai otteen hänen pitkästä hännästään...
Mustavalkoinen nyytti säpäshti karvat pystyssä hereille. Uni oli tuntunut niin todelliselta, että hännänpäässä tuntui yhä roikkuvan joku. Ruoskapentu käänsi siniset silmänsä häntänsä suuntaan ja sähäti säikähtäneenä. Lumikkotassu oli hypännyt hänne häntänsä kimppuun.
"Lumikkotassu!"
Kolli ääni oli kiukkuisen, ilahtuneen ja väsyneen sekaiseta soperrusta. Vihdoinkin joku oli huomannut hänet ja tullut piristämään tylsääääää päivää.
Kollikissa nousi ylös ja venytteli.
"Päätit sitten pilata minun uneni ja käyd minun häntäni kippuun?" Tuo sanoi virnistäen ilkikuriseen tapaansa.

Lumikkotassu naukaisi kovaäänisesti riemusta onnistuessaan säpsäyttämään nuoren pennun unestaan. Lyhyet viikset väristen nuori naaras naurahti vielä päälle ja heilautti hyväntuulisesti häntäänsä, kuin suurta puuhkaa. Ruoskapennun äänestä kuuluva pieni kiukku ruokki valkean naaraan hupia vielä lisää, ja yrittäen pidätellä nauruaan hän katsoi tiiviisti mustan pikkuherran syvänsinisiin silmiin.
"Sinun pikkuhäntäsi oli liian mehevästi tarjolla, poju", Lumikkotassun meripihkanväriset silmät suorastaan loistivat hyväntuulisuutta. Vaikka monet klaanilaiset eivät pitäneet tuon mustan pennun koppavasta asenteesta, parantajaoppilaasta Ruoskapentu oli mainio veijari kaikessa piikikkyydessään. Piti olla asennetta, että pystyi pistämään sotureille hanttiin jo pentuna.

"Mitä jätkä? Onkos tullut jo kettuja ja mäyriä metsästettyä?" Naaras kiusasi ja vastasi Ruoskapennun ilkikuriseen virnistykseen vilauttamalla maireaa hammashymyään. Hän piti muiden kissojen kiusaamisesta kovasti, vaikkakin vain hyvää tarkoittaen. Lumikkotassun varpaita kihelmöi aina, kun hän sai mahdollisuuden käyttää lipevää kieltään - oli sangen viihdyttävää seurata hänen sanojensa aiheuttamia reaktioita. Naaras huiskautti taas kerran häntäänsä - sitä, josta oli aina niin kovin ylpeä - ja heilautti valkoisia, pienikokoisia korviaan leikkisästi.
"Missä muut pennut ovat? Pelotitko he tiehensä vai pakenivatko he vain nähdessään varjosi?" Parantajaoppilas naurahti hymy yhy leveänä kuonoa koristaen.

Ruoskapentu
näytti tyrmistyneeltä hetken kun kuuli Lumikkotassun vähättelevän hänen häntäänsä.
"Kuules, jos olisin edes vähän isompi laittaisin sinut maksamaan siitä, että sanoit häntääni pikkuiseksi!"
Mustan puhuva pentu sai tyrmistyneen ilmeensä vihdoinkin pois kasvoiltaan.Hänen ilmeensä muuttui taas "tavalliseksi": silmät jäiset, mutta päättäväiset ja olemus itserakas sekä energinen. Äskeisestä väsymyksestä ei näkynyt jälkeäkään.

"Voisin pyydystää kokonaisen mäyrä armeijan jos olisin soturi tai edes oppilas" nuorukainne isotteli parantajaoppilaalle.
Kun Lumikkotassu kysyi, missä muut pennut ovat Ruoskapentu vastasi:
"Veljeni Mannapentu on emoni suojissa nukkumassa ja muut ovat ovat tekemässä samaa." kolli yritti kuulostaa siltä, että ei itse tarvitsisi enää ollenkaan vanhempiensa huolen pitoa. Mikä oli sinänsä totta, sillä itsekäs Ruoskapentu kasvoi hurjaa vauhtia ja olikin jo muita ikäisiään hieman vahvempi. Pentu tiesi kuitenkin hyvin, että ei selviäisi yksin luonnossa kovinkaan kauaa, muttaei antanut muiden huomata moista sivuseikkaa.
"Miksi et muuten ole keräilemässä niitä sinun tylsiä rikkaruohojasi?" Ruoskapentu kysyi istahtaen ja nuolaisetn pari kertaa rintaansa. Rikkaruohoilla kolli tarkoitti yrttejä. Tuon jakeluun ei voinut mennä kuinka joku valitsisi Tähtiklaanin tylsät unet ja kasvit ennemmin kuin taistelut ja hurjat seikkailut.

Lumikkotassua huvitti niin maan vietävästi, ettei voinut olla pärskähtämättä hetkellisesti naurunremakkaan. Kooten itsensä nopeasti kasaan valkea naaraanalku kiristi kasvolihaksiaan ja antoi ilmeensä valua koomisen pelokkaaksi.
"Ihan varmasti laittaisit, nostaisit minut ketunpesän yläpuolelle anelemaan armoa itkuani nieleskellen", Lumikkotassu räpytteli silmiään eikä pystynyt enää näyttelemään pelokkuuttaan huvittuneisuudeltaan. Mainio pentu, eikä luultavasti ollut väärässä - hänestä tulisi kasvamaan vahva ja voimakastahtoinen soturi, kunhan oppisi kunnioittamaan klaanin normeja ja muita kissoja.

Pennun mahtaillessa Lumikkotassu myönteli irvokkaasti tuon sanoja, vahvistaen ironiaansa nyökkäilemällä niin liioitellun raivokkaasti, ettei olisi ihme jos naaraan korvat olisivat pudonneet matkasta.
"Eipä taida mäyräarmeijat liikkua sen jälkeen enää mailienkaan säteellä sinusta", hän ruokki pennun mahtailua vitsailullaan. Kertakaikkiaan, siinä oli luonnetta kerrakseen.
"Vai niin, että nokosille menivät. Harmi, olisin mielelläni nähnyt myös veljesi", Lumikkotassu mauahti mietiskelevänä. Hän piti pentujen kanssa touhuamisesta - siitä ei ollut neljääkään vuodenaikaa, kun hän oli itse ollut pentutarhassa telmimässä muiden ikäistensä kanssa, ja oli hauskaa olla vihdoin hieman vanhempi kuin joku muu.

"Rikkaruohot saavat nyt tänään odottaa, Korallimarja huolehtikoot siitä puolesta", neiti tokaisi yhä pilke silmäkulmassaan. Hän muisti itsekin ihmetelleensä, miksi jotakuta kissaa voisi ikinä kiinnostaa kasveilla pelleily soturintehtäviä enemmän. Menettämisen tuskan jälkeen hän kuitenkin oli ymmärtänyt, miksi, vaikka vieläkin hän mietti valintaansa.
"Onneksi huolehtiikin, sillä rikkaruohojen kerääminen osaa olla välillä vaarallisempaa kuin koirien takaa-ajettavaksi joutuminen", Lumikkotassu vakavoitti ilmeensä ja yritti näyttää vakuuttavalta jatkaessaan tarinointiaan, "osa kasveista nimittäin saattavat erittää niihin koskeassa hajua, joka houkuttelee petoja. Kerrankin kamomillaa kerätessäni huomasin joutuneeni kettujen piirittämiseksi, eikä siinä enää muut temput auttaneet kuin taistella niitä vastaan. Mokomia oli kolme, mutta hämäsin niitä heittämällä hiekkaa silmiin ja voi pojat, sokeina ne eivät ymmärtäneet missä olin ja alkoivat mukiloida toisiaan!" Lumikkotassun silmät paloivat sellaista kyytiä, että olisi voinut luulla, että hän uskoi omaan tarinaansa täysin.

Ruoskapentu

Kolli mulkaisi murhaavasti Lumikkotassua. Tuon irvailut eivät naurattaneet kollia laisinkaan. Päinvastoin, ne kasvattivat Ruoskapennun tahtoa mahtailla lisää.
"Hyvähän sinun on sanoa kun olet jo oppilas ja voittaisit kymmenen mäyrää vaikka silmät kiinni!" mustavalkoinen kissanalku tuhahti ja käänsi selkänsä parantajaoppilaalle pitkää häntäänsä heilauttaen mielenosoittavasti ja istahti. Kääntämättä katsettaan Lumikkotassuun enää uudestaan Ruoskapentu mainitsi veljestään:
"Mannapentu on aivan erilainen kuin minä. Meissä ei ole mitään samaa!"

Nuori pentu ei kiinnittänyt toisen tarinaan mitään huomiota. Ruoskapentu ei edes ollut varma oliko se totta vaiko valhetta. Joka tapauksessa moiset sepustukset eivät häntä hetkauttaneet vähääkään. Tunsi hän urheampiakin kissoja. Kuten oman isänsä. Tosin suurin osa meriklaanilaisista ei vieläkään luottanut Patasydämeen, mikä satutti Ruoskapentua. Mikä sinällään kuulosti uskomattomalta. Aina niin itsekäs ja varma Ruoskapentu olikin sisältäpäin heikko ja surullinen persoona. Nytkin asiaa miettiessään hänne lapansa olivat lysähtäneet kasaan surusta.
Pian pentu kuitenkin kohensi ryhtiään toivoen, ettei Lumikkotassu huomannut hänen surumielisyyttään. Urhea kolli ei saisi näyttää suruaan!

Huomattuaan pennun ärsyyntyvän Lumikkotassun letkautuksiin, hän rykäisi ja istuutui varoen häntänsä joutumasta kaikista sotkuisampaan kohtaan. Hän ei kuitenkaan voinut olla korjaamatta Ruoskapennun närkästynyttä heittoa mieleisekseen: "Vain kymmenen? Kaksikymmentä sanoisin minä!" Lumikkotassua hymyilytti Ruoskapennun käytös yhä, ja enemmin kuin olisi ottanut tosissaan hän vain hymyili lisää - naaras muisti hyvin, millaista käytöstä pennuilta voisi olettaa tulevan. Veljestään Ruoskapentu oli kuitenkin oikeassa - he olivat täysin erilaisia.
"Mannapentu saattaa olla täysin omanlaisensa, mutta suonissanne virtaa silti samaa verta", hän sanoi hetken päästä ja heilutteli häntäänsä lauhkeasti vierellään. Musta meriklaanilaispentu tuntui väheksyvän veljeään. Mitä olikaan taustalla? Jättäen kysymyksen pyörimään mieleensä, naaras nuolaisi kuivia huuliaan.

Naaras huokaisi hiljaa kun hänet ignoorattiin, jota ei tapahtunut kovin usein Lumikkotassun puhuessa. Valkea, meripihkasilmäinen parantajaoppilas ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan tätä pitkäksi aikaa, vaan hymyillen nousi seisomaan saadessaan istumisesta tarpeekseen. Uteliain silmin hän seurasi hiljentynyttä, piikikästä pentua, ja oli erottavinaan hetken ajan pientä haikeutta. Hän ei kuitenkaan vaivautunut kiusaamaan Ruoskapentua enempää, vaan käänsi katseensa kotvaseksi muualle.
"No, oliko suunnitelmia loppupäiväksi? Tahtoisitko nähdä jotain jännitävää?"

Ruoskapentu

Kolli käänsi nyräkästyneen katseensa Lumikkotassuun ja tokaisi kiukkuisena:
"Siinäpähän sitten painut kahdenkymmenen mäyrän kimppuun! Enpähän tulisi apuun, vaikka jäisitkin alakynteen. En ainakaan tappattaisi itseäni moisten lurjusten takia." Sitten pentu kääntyi taas selkä naaraaseen päin.
Ruoskapentu ei vihannut Lumikkotassua, mutta ei hän tuosta erityisemmin pitänytkään. Naaras nyt vain sattui olemaan ensimmäinen kissa, joka ei pahastunut Ruoskapennun mahtailuista ja tiuskimisista. Parantajaoppilas vain käänsi kaiken Ruoskapentua vastaan. Tai siltä kollipennusta ainakin tuntui.

Kun valkea naaras kysyi, haluaisiko Ruoskapentu nähädä jotakin jännittävää tuo vain murahti jotain mistä oli vaikea saada selkeää vastausta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen tummahko pentu sanoi:
"En viitsisi vaivautua sinun kanssasi yhtään mihinkään, mutta koska koko päivä on jo muutenkin pilalla niin pilataan sitä sitten lisää..."
Ruoskapentu nousi ja kääntyi parantajaoppilaan puoleen. Katsoen Lumikkotassua silmiin yön sinisillä silmillään Ruoskapentu tunsi itsensä jotenkin pieneksi ja heiveröiseksi. Ei niin vahvalta mitä hän itse kuvitteli olevansa.

Lumikkotassu vain naurahti ja jatkoi hyväntuulisesti päivänpaisteen kirkasta hymyilyään, välittämättä huonotuulisen pennun kiukkuilusta. Hän melkein nautti toisen haastosta, mutta jätti asian sikseen tyytyväisenä myhäillen - vai ettei Ruoskapennun apua heruisi, kuinka herttaista.
Innoissaan oleva parantajaoppilas odotti kärsimättömänä mustan kollinalun vastausta. Alun mutinat varmistivat kaiken - pentu tulisi suostumaan. Ja ollessaan oikeassa, naaras virnisti ja itseironiaa uhkuen venytteli vielä jäsenensä valmiiksi toimintaan.
"No kukapa nyt tylsän parantajaoppilaan matkassa viihtyisi muutenkaan", hän nauahti pienen purinan saatellessa hänen ääntään, kohtasi pennun kylmän katseen omilla, lämpöä huokuvilla silmillään ja innokkaasti loikahti eteenpäin ja viittoi hännällään Ruoskapennulle: "Seuraa minua."

Lumikkotassu lähti liikkeelle tassut vipattaen, samalla vilkuillen, että Ruoskapentu seurasi. Päästessään leirin aukiolta hieman syrjemmälle, Lumikkotassu pysähtyi äkisti ja kiepahti yllättäen ympäri, vinhasti hännälleen heilutellen kohti valtavaa, pitkälle taivaalle kohoavaa mäntyä.
"Ta-daa", naaras esitteli tuota hienoa puuta, jonka Ruoskapentu oli varmasti nähnyt aiemminkin leirin sivussa. Pelkkä katselu ei kuitenkaan ollut tuon veijarimaisen parantajaoppilaan mielessä.
"Tuolla ylhäällä mahtaa olla hyvät näkymät", hän esitti ja jatkoi haastavaan sävyyn, "mitäpä jos kävisimme katsomassa?" Naaras tiesi varsin hyvin, ettei se olisi helppoa - alkumatkasta oksia ei olisi lähes lainkaan, ja pitäisi kiivetä pelkkiä kynsiään käyttäen. Hän oli itse yrittänyt pentuna kiivetä tuota samaista puuta pitkin useaan otteeseen, muttei ollut koskaan päässyt tarpeeksi korkealle nähdäkseen avautuvan maiseman. Ensiyritys olikin johtanut parantajaoppilaan viiksien katkeamiseen. Tänään olisi kuitenkin mahdollisuus taas saavuttaa se, mitä ei koskaan pentuna saanut - männyn valtiuus.

Ruoskapentu
pyöräytti silmiään lähtien seuraamaan Lumikkotassua syrjemmälle leirin aukiolta.

Pentu odotti jotakin uskomatonta, mutta naaras halusikin näyttää vain ikivanhan männyn. Kerrottuaan, mitä parantajaoppilas ajatteli kolli ei voinut olla tiuskaisematta tuolle.
"Oletko ihan hiiren aivo?" pentu katsoi edessään kohoavaa valtavaa puuta epäröivästi. Olihan hän nähnyt tuoa aikaisemminkin, mutta ei koskaan ollut ajatellut kiipeävänsä sinne. Jäämättä kuitenkaan odottamaan Lumikkotassun vastausta Ruoskapentu hyppäsi männyn runkoon kiinni kynsillään ja lähti kapuamaan ylöspäin. Mikä olikin hankalaa. Olisi kiivettävä näin ainakin kolme ketunmittaa, jotta pääsisi ensimmäiselle oksalle.

Nähdessään Ruoskapennun pienoisen pettymyksen, Lumikkotassu innostui ideastaan lisää. Olihan se nyt päivänselvää, että kaikki se jännittävyys oli kaukana kun puuta katselisi alhaalta - mutta ähkittyään ja puhkittuaan kotvasen kiipeilun parissa, olisivat näkymät varmasti kaiken vaivan arvoiset. Niin hän oli pentuna uskonut, ja uskoi edelleen. Naaras ei ollenkaan ajatellut turvallisuutta tai siihen liittyviä seikkoja - kuinka moni muu kissa laittaisi pennun kiipeämään korkeaa puuta pitkin, jossa olisi oksia niin vähän, ettei niitä voinut käyttää kummoisena apuna kiipeämiseen? Ei luultavasti kovin monet muut. Lumikkotassun onneksi pennun emo ei ollut näkemässä.

Että oliko hän sekaisin? Ei, ei hän ollut, hän piti vain pennunomaisesti jännityksestä ja seikkailuista. Oli valkealle naaraalle tyypillistä keksiä jotain yhtä naurettavaa aktiviteettiä, kun häntä ei valvottu - olihan hän silti vasta oppilas, jolla oli vielä naiiveja tapoja. Superinnoissaan kissa seurasi pentua, ja loikkasi maasta korkealle runkoon, ja alkoi pistämään tassua toisen eteen. Puun karheaan pintaan oli helppo tarttua hänen kynsillänsä, ja kiipeäminen tuntui helpommalta kuin oli muistanut - olihan hänellä aivan eri tavalla lihaksia ja voimaa jaloissaan, kuin pentuna. Lapsenomaisesti riehaantuneena Lumikkotassu loikki puunrunkoa ylöspäin kuin orava konsanaan, ja nopeasti hän ohitti Ruoskapennun käyttäen jänteviä takajalkojaan päästäkseen nopeammin ylöspäin. Lumikkotassu saavutti vaivatta ensimmäiset oksat, ja kiepahti rungolta oksalle seisomaan, käyttäen pitkää häntäänsä tasapainoittamaan itsensä, jottei putoaisi.
"Hienosti menee, olet kohta jo ensimmäisillä oksilla", valkea parantajaoppilas kannusti mustaa pentua, olematta varma, kuulostiko se loppujen lopuksi kannustamiselta vai ajattelisiko Ruoskapentu yhä hänen kettuilevan.

Lumikkotassu nautti kiipeämisestä vähän liikaakin - hän oli joutunut olemaan paikoillaan jo muutaman päivän ajan, ja oli terapeuttista päästä touhuamaan vekkuleita asioita. Parantajuuden huonoin puoli olikin se, ettei usein ollut mahdollisuutta tehdä mitään tälläistä. Siispä nuori Lumikkotassu otti kaiken irti ilostaan ja nautti täysin rinnoin. Seuraten tiiviisti Ruoskapentua Lumikkotassu lähti etenemään ylemmäs. Matkaa olisi vielä paljon, mutta mitä ylemmäs he pääsisivät, sitä helpommaksi se tulisi - oksat tihenivät latvustoon päin mentäessä.

Ruoskapentu
kiipesi niin nopeasti kuin vain pystyi lyhillä tassuillaan. Hänen kyntensä olivat vielä niin tylpät, että niillä oli vaikea saada kunnollista otetta paksusta rungosta. Kolli kuitenkin jatkoi sitkeästi, vaikka tunsikin pienen pettymyksen piston nähdessään kuin valkea Lumikkotassu kiipesi hänen ohitseen kuin orava. Ruoskapentu ei kuitenkaan aikonut luovuttaa.

Pentu oli lihaksiaan myöten väsynyt kapuamiseen ja oli jo aikeissa laskeutua alas, mutta kuullessaan toisen kannustavan häntä Ruoskapentu päätti jatkaa vielä ylemmäs. Piakkoin kollin tassut jo ylettyivätkin alimmalle oksalle. Juuri sille samaiselle, jonne Lumikkotassu oli jo kiivennyt ties kuinka kauan sitten.
Ruoskapentu hengitti raskaasti. Matka ensimmäiselle oksalle ei ollut nuorelle kissalle mikään helppo tehtävä. Mustan sävyinen kolli toivoi hartaasti, ettei piikittelevä parantajaoppilas keksisi kiusata häntä enempää. Ainakaan juuri nyt.

Onnekseen Ruoskapentu huomasi, että seuraava oksa oli hyppymatkan päässä. Kolli laski painon takajaloilleen ja valmistautui hyppäämään. Tuo ponnisti ja suuntasi hyppynsä kohti oksaa. Hännällään pentu tasapainoitti loikkaansa, mutta siltikin jokin meni pieleen: hyppy jäi liian lyhyeksi ja nyt Ruoskapentu roikkui oksassa etutassujensa varassa.
"Lumikkotassu! AUTA!"

Lumikkotassun seuratessa Ruoskapennun kiipeämistä oman touhuamisensa saralla, hän nyökkäili itsekseen hyväksyvästi. Hän itse ei ollut pentuna jaksanut kiivetä lähestulkoon kuin ensimmäisten alapuolelle, mutta mustalla pennulla näytti menevän yllättävän hyvin hänen ikänsä huomioon ottaen. Vaikka tuosta Meriklaanin tulevaisuudesta näkikin, ettei tehtävä ollut helppo, parantajaoppilas ihaili tuon sitkeyttä ja tahdonvoimaa. Loistavaa kerrassaan, oli hienoa nähdä yhtä lujatahtoisia pentuja tositoimissa, kerta kaikkiaan.

Luottaessaan toisen pääsevän ylöspäin omin voimin, naaras keskittyi seuraaviin oksiin pääsemiseen. Hän joutui ponnistelemaan itsekin päästäkseen ylöspäin, ja matka vaikeutui, vaikka hän saikin ponnistettua itseään ylöspäin yhä tihenevien oksien avulla. Ennemmin haltioissaan tästä kiipeämisen riemukkuudesta kuin väsyneenä hän kampesi itsensä eteenpäin kynsillään. Varpaidenväleihin alkoi jo kolottamaan jatkuva kynsien käyttö ja painonsa kannattelu kynsillä, mutta Lumikkotassu oli päättänyt jo menevänsä kohti korkeuksia, vaikka sitten yksin. Ja häntä ei totta vieköön sen hetkisessä euforian tilassaan estettäisi edes sillä kahdenkymmenen mäyrän armeijalla.

Unohtaessaan täysin Ruoskapennun taakseen, hänen sydämensä jätti kerran lyömättä kuullessaan pennun avunpyynnön. Lumikkotassu käänsi päätään, ja näki pennun roikkumassa oksasta etutassujensa varassa.
"Minä tulen, pidä kiinni!" Salamana Lumikkotassu kömpi lähimmälle oksalle ja uhkarohkeasti loikkasi alemmalle oksalle. Oksa tärähti hänen painostaan, eikä parantajaoppilas löytänyt enää tasapainoaan - hetken aikaa hän putosi alaspäin, kunnes onnistui kurottamaan kyntensä takaisin kiinni puunrunkoon. Sydän tästä kuumottavasta hetkestä vinhasti tykyttäen valkoinen naaras laskeutui vielä hieman alemmas, jotta olisi samalla tasolla Ruoskapennun kanssa - enempää miettimättä Lumikkotassu tarrasi toisen niskasta kiinni ja kiipesi oksalle pentu suussaan roikkuen. Hän laski tuon oksalle varovasti ja päästi huojentuneen naurahduksen: "Sainpas! Hetken jo luulin, että putoaisin itsekin!" Tilanteen vakavuutta tajuamatta hän virnisti hyväntahtoisesti ja koetti koskettaa hännällään pentua. "Hyvinhän se meni, hyppy jäi ehkä lyhyeksi, mutta pärjäät hyvin. Tahdotko hengähtää hetken?" Parantajaoppilas tunsi salaa suurta tyytyväisyyttä, kun Ruoskapentu oli joutunut kysymään hänen apuansa - vaikka mahtaileva pentu olikin ikäisiään ehkä vahvempi, hän ei vielä selvinnyt omillaan, varsinkaan näin haastavasta tehtävästä.

Ruoskapentu
roikkui hädissään oksalla. Kolli tunsi kuinka kynnet alkoivat jo livetä irti oksan karheasta pinnasta. Sitten joku tarttui hänestä kiinni ja kiskoi turvallisesti oksan päälle. Oli ihanaa tuntea tassut jonkin kiinteän päällä.Pentu istahti ja katsoi Lumikkotassua kiitollisena silmiin. Ensimmäistä kertaa itsekäs kollin alku tunsi kunnioitusta toista kissaa kohtaan. Ihmeellistä.

"A-anteeksi että vaivaan sinua. En ole synnynnäinen orava niinkuin sinä" Ruoskapentu änkytti. Piennemoinen säikähdys oli edelleen mustavalkoisen kissan mielessä, mutta änkytys johtui pikemminkin nolostuksesta. Ei ollut tuttua myöntää toiselle olevansa huonompi. Ruoskapentu nuolaisi rintaansa nopeasti ja sanoi:
"Ei tässä mitään...Jatketaan vain ylöspäin."
Nuorukainen nousi seisaalleen ja nuolaisi naaraan korvaa kuiskaten: "Kiitos Lumikkotassu."

Pitkähäntäinen kolli oli hyppäämässä seuraavalle oksalle, mutta kääntyikin valkean naaraan puoleen ja sanoi lempeästi hymyillen:
"Naiset ensin"
Ruoskapentu halusi tehdä naarasoppilaaseen edes jonkinlaisen vaikutuksen. E-ei tietenkään ihastus mielessä! olihan Lumikkotassu Ruoskapentua vanhempi, joten kollin piti kunnioittaa tuota.

//Anteeksi viivästys C: //

Lumikkotassu räpäytti silmiään muutaman kerran hämillään. Naaras oli ollut varma saavansa noottia vähintäänkin epämukavasta pelastustavasta, koko idean älyttömyydestä ja sen sellaisesta, mutta olikin saanut vienon kiitoksen nokkavalta pennulta. Saadessaan vielä kiitollisen kosketuksen, parantaoppilas hymyili sympaattista lammashymyään ja kohautti lapojaan. "Mitä pienistä, ei kukaan ole orava syntyessään", hän heilautti häntäänsä hyväntuulisesti ja katsoi vielä Ruoskapennun läpi silmillään. Tuo näyttikin selvinneen ruhjeitta, joten nuoren kollin sanojen mukaisesti he voisivat tosiaan jatkaa matkaansa. Oli ollut varsin virkistävää nähdä, että jopa varmasti leirin itsetietoisin ja nokkavin pentu kykeni pudottamaan edes hetkeksi aggressiiviseen taittavan käytöksensä näyttääkseen kiitollisuutensa. Arvostettava piirre, tuumi Lumikkotassu ja kosketti pentua hännällään antaakseen ymmärtää, että oli noteerannut kiitokset.

Saadessaan Ruoskapennulta tietä mennäkseen ensin, Lumikkotassu oli haljeta naurusta. Oli kertakaikkiaan ratkiriemukasta, kuinka charmikkaasti pieni kolli osasikaan halutessaan käyttäytyä. Ruoskapennun asenteenmuutos oli suorastaan virkistävää, eikä naaras jäänyt pohtimaan sen syitä sen enempää. Parantajaoppilas ei kuitenkaan halunnut loukata tuota tummanpuhuvan pennun elettä kurisemalla kuin pahinkin kakara, vaan pidätti naurunsa kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Ja hyvin oppilas siinä onnistuikin: vain hänen katkenneiden viiksiensä vähäisestä vapinasta saattoi aavistaa, että valkea naaras oli huvittunut. Lumikkotassu kuitenkin nyökkäsi kohteliaasti ja päätti ottaa Ruoskapennun mieliksi eleen vastaan loikkaamalla ketterästi lähimmälle oksalle. Tasapainoittaen itseään pitkällä hännällään hän loikkasi muutaman oksan ylöspäin ja lähti taas kiipemään, tällä kertaa taakseen vilkuillen ja tiiviisti seuraten itseään nuoremman kollin menoa. Ehkä oli parempi, että hän pitäisi hieman silmällä tuon veitikan menoa hänen oman turvallisuutensakin vuoksi - jos Ruoskapennulle sattuisi jotain, pennun emo varmasti nylkisi Lumikkotassun elävältä. Ja se ei kuulostanut hyvältä, ei totta tosiaan hyvältä.

Oksat alkoivat tihentyä ja puun runko kaventua heidän äheltäessään ylöspäin. Lumikkotassu tiesi, että matkaa ei olisi enää pitkälti - sen verran kuitenkin, ettei huomiota voinut herpaannuttaa. Matka oli ollut pitkä, ja jopa oppilaan lihaksiin oli alkanut jo särkeä matkalla - kiipeäminen oli rankkaa, eikä parantajaoppilaalla ollut loppujen lopuksi samanlaista kestävyyttä kuin soturioppilailla. Meripihkasilmäinen kissa ei kuitenkaan halunnut näyttää väsymystään pennulle, inhosihan naaras häviämistä ja heikkouksien osoittamistaan. Sitkeästi hän tarrautui ohuihin oksiin kynsillään ja kiskoi itseään huterasti kohti korkeuksia.
"Ei ole enää pitkä matka, olemme pian perillä", naaras huikkasi hengästyneenä pennulle, tarkoittaen kuitenkin sanansa myös itselleen. Ruoskapentu oli todella sitkeä, kun jaksoi yrittää näinkin paljon. Lumikkotassu kunnioitti nuoren kollin päättäväisyyttä ja tuumi taas, millainen hurja soturi pennusta vielä tulisi. Oppilas pinnisti vielä voimiaan ja pakotti itsensä kapuamaan viimeisen metrin. Sitten hän veti itsensä puun latvan tuntumassa olevan huteran oksan päälle, ja tasapainoili itsensä jotenkin sen päälle, vaikka naarasta epäilyttikin sen kestävyys. Onneksi hän ei ollut vielä aivan täysin täysikasvuinen - oksa jaksoi kannatella hänet juuri ja juuri. Naaras vilkaisi alas ja odotti Ruoskapentua.

// Ei hätiä, onhan tässä ollut kiireistä aikaa itse kullakin joulun ja uuden vuoden takia. c:

Ruoskapentu
tunsi Lumikkotassun tuuhean hännän lavoillaan. Naaraan kosketuksen ansiosta kolli osasi rentoutua sen verran, ettei matka ylemmäs jännittänyt enää niin paljoa.
Niinpä mustahko kollipentu lähti kapuamaan parantajaoppilaan perässä kohti männyn latvaa.

Tämä onkin raskaampaa kuin luulin... Ruoskapentu mietti kun huomasi, että Lumikkotassu oli jo häntä paljon korkeammalla. Nuorukainen ei kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoi lihaskivusta huolimatta ylöspäin. Kuultuaan mitä toinen huusi hänelle hieman korkeampaa, Ruoskapentu jaksoi pinnistellä entistäkin kovemmin ylemmäs.
Päästyään oksalle, joka oli aivan sen oksan alapuolella jolla Lumikkotassu oli, kolli sanoi hieman hengästyneenä:
"Toivottavasti alas meno sujuu helpommin." Nuori oppilaan alku virnisti taas lempeästi. Jos Lumikkotassu katsoisi häntä nyt yönsinisiin silmiin, naaras näkisi lämpöä ja rakkautta nuoren kolin silmistä. Ei jälkeäkään itsekkydestä tai raakuudesta.

Ruoskapennun ilmaantuessa myöskin huteraan latvaan, naaras hymyili riemuissaan. Olihan hän jo pennusta pitäen tahtonut itsepintaisesti kiivetä juuri tuohon puuhun ja nyt viimein hän seisoi tuolla sangen horjuvalla ja epävakaalla oksalla tuon puun kuningattarena. Koko tunne sai Lumikkotassun hurmioonsa yhdessä avautuvan maiseman kanssa. Oppilas sulki hetkeksi silmänsä ja antoi kevyen, mutta kolean tuulen kosketella turkkiaan. Tälläisestä vapaudesta hän nautti, nautti niin että olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa nauttimaan silmät suljettuina valtaamansa puun latvustosta. Naaras kuitenkin tiesi, ettei se onnistuisi - vähänkin suuremman puuskan tullessa oksat taipuisivat vaarallisen paljon, ja he putoaisivat satavarmasti.

Lumikkotassu avasi hetken kuluttua silmänsä ja hengähti syvään. Avautuma maisema oli totta tosiaan katsomisen arvoinen: hän kykeni erottamaan kauempana lehtikadon koettelemaa metsää, avoimia niittyjä ja kivisiä laaksoja. Klaanien välisiä rajoja ei tietenkään kyennyt erottamaan, mutta Lumikkotassu pystyi tunnistamaan Meriklaanin alueita ja erottamaan niitä hänelle tuntemattomista alueista. Parantajaoppilas yritti erottaa uteliailla silmillään liikettä alueilta, mutta ei kyennyt havaitsemaan mitään liikkuvaa. Harmi, olisi ollut varsin rattoisaa seurata jotakuta onnetonta yksilöä yläilmoista.

"Aika siistit maisemat, eikö", valkea naaras kääntyi Ruoskapennun puoleen ja hymyili väsyneesti, mutta selvästi innoissaan. Lumikkotassu oli mielissään, että tuo musta pentu oli jaksanut kavuta koko matkan, sillä yksin matka olisi tuntunut raskaammalta. "Hienosti kiivetty, Ruoskapentu!" Lumikkotassu naukaisi ylpeänä itsestään ja toisesta ja jatkoi sitten, "Uskon niin, jos tänne asti päästiin niin laskeutuminen maan pinnalle sujuu kuin leikki!" Tuleva parantaja katsoi Ruoskapentua ja nyökkäsi olevansa valmis lähtemään. Lumikkotassu oli huomaavinaan tummanpuhuvan pennun silmissä jotain, mitä ei ollut ennen nähnyt noissa kylmissä silmissä, mutta enempää sitä tulkitsematta naaras loi vielä pitkän katseen avautumaan näkymään. Hän ei uskaltanut katsoa paljoa kauempaa, sillä tuuli tuntui yltyvän ja oksa, jolla hän seisoi, tuntui jo vaarallisen huteralta. Totta puhuen Lumikkotassua hieman hirvitti - hän ei totta tosiaan tahtonut pudota surman suuhun nyt.

Ruoskapentu

Soturiksi aikova pentu huomasi kuinka Lumikkotassu sulki silmänsä ja nautti hennosta viimasta yläilmoissa. Kolli ei vaivautunut nauttimaan niin paljoa, että olisi sulkenut omat silmänsä. Kuitenkin tuo nautti omalla tavallaan: Ruoskapentu katseli maisemaa, jota oli silmän kantamattomiin. Ukkospolun tumma karhea tie näkyi juuri ja juuri männyn latvaan. Ukoospolulla nuori kissanalku ei ollut vielä käynyt, mutta oli kuullut paljon tarinoita isältään Patasydämeltä. Taivaalta kuului jostakin kaukaa lokkien kiljuntaa. Mustavalkoinen kollipentu käänsi katseensa toisaalle jotta olisi huomannut upean harmaa selkäisen linnun, mutta lokkeja ei kuitenkaan näkynyt.
Hieman pettyneenä kolli käänsi katseensa takasin Lumikkotassuun. Naaras oli avannut silmänsä.

Ruoskapentu nyökkäsi kun kauniin valkea naaras kysyi häneltä maisemista.
Itsekäs kissan tunsi ylpeyden pistoksen rinnassaan kun parantajaoppilas kehui häntä. Ylpeys kitenkin haihtui kuin tuhka tuuleen melkeinpä saman tien.
"Lähdetäänkö sitten alaspäin?" kolli kysyi nuolen huuliaan.
Sen kummemmin odottamatta vastausta Lumikkotassulta Ruoskapentu lähti loikkimaan rohkeasti, mutta kuitenkin varovasti alaspäin. Kohti maanpintaa. Mustavalkoinen kolli voi jo tuntea maan tasaisesti anturoidensa alla.

Kun Ruoskapentu oli jo lähtenyt liikkeelle, Lumikkotassu jäi vielä hetkeksi katsomaan kaukaisuuteen. Kuinka hän halusikaan tutkia kaiken hänelle nyt avautuvan, tahtoi niin palavasti! Naaras kuitenkin ymmärsi paikkansa ja tiesi, ettei hänellä ollut lupaa lähteä tutkimaan muiden klaanien alueita. Mutta ajatus siitä oli niin fantastinen, että Lumikkotassu jo mietti mielessään kaikki ne seikkailut ja jopa sen, mitä hän tekisi kohdatessaan muiden klaanien partioita. Hän tietenkin laskisi leikkiä omasta suuntavaistostaan ja pahoittelisi häiriöstä, mutta vihollispartio yrittäisi ajaa hänet tiehensä. Lumikkotassu kuitenkin olisi ovela ja voittaisi partion puolelleen herssyvällä huumorintajullaan - koko tapaus päättyisi siihen, että Lumikkotassusta ja partion kissoista tulisi kahvittelu kavereita, ja he kokoontuisivat aina klaanien välisissä tapaamisissa yhteen ja vitsailisivat yhdessä. Näin Lumikkotassu suunnitteli ja hymyili itsekseen. Sepä vasta olisi jännittävää!

Tajutessaan, että tummanpuhuva pentu oli jo lähtenyt ilman Lumikkotassua, valkea naaras katsahti alas varovasti. Samalla hetkellä tuulenpuuska alkoi riepotella sitä ohutta oksaa, johon parantajaoppilas oli linnoittautunut - varoittamatta oksa taipui ja katkesi hänen allaan. Oppilas ei ehtinyt kuin älähtää, kun jo tunsi putoavansa maan vetovoiman vaikutuksesta. Kauhu valtasi naaraan mielen, ja hän jo ehti kuvitella itsensä maassa verikasan keskellä, viimeisiä korahduksia päästelemässä. Hänen kauhukuvansa eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä hän tömähti vatsa edellä oksaan noin metrin putoamisen jälkeen. Ilma pakeni naaraan keuhkoista salamana: kipu tuntui voimakkaana ja Lumikkotassu irvisti näkyvästi. Vaivalloisesti oksalle kunnolla kavuten naaras nosti kivusta huutavan katseensa kohti Ruoskapentua - ei väliä hänestä itsestään, mutta kunhan toinen oli kunnossa. Ja kunnossahan tuo näytti olevan, luojan kiitos.

Valkea kissan yrittäessä saada henkeä taas kulkemaan, tuuli voimistui rajusti. Puun oksat huojuivat sen voimasta ja sää oli muuttumassa myrskyisäksi - heidän olisi pidettävä kiirettä, ennen kuin tuuli voimistuisi yhtään enempää. Saadessaan hengityksensä taas normaaliksi, Lumikkotassu yritti pitää naukaisunsa mahdollisimman rauhallisena:
"Meidän täytyy kiirehtiä, tai pahempaa on luvassa. Vältä oksilla seisomista." Oppilas lähti kiipeämään kivun saattelemana - hänen tassuihinsa ja vatsaansa särki vietävästi, eikä naaras ollut varmasti ainoa, jonka tassut olivat kiipeämisestä arat.

Ruoskapentu

Pienikokoinen kolli kapusi yhä alaspäin odotaen, että maa olisi jo niin lähellä että pystyisi hyppäämään alas. Maa tuntui kuitenkin karkaavan. Aina kun se lähestyi, tuntui että todellisuudessa matka vain piteni. Sinnikkäästi tuo kuitenkin yritti saavuttaa maanpintaa, niin nopeasti kuin ikinä pystyi. Tai uskalsi. Ruoskapentu ei vieläkään ollut täysin kokonaan toipunut tippumis vaarasta. Ilman parantajaoppilasta hän olisi tippunut puusta ja taittanut niskansa...
Lumikkotassusta puheenollen, missä tuo mahtoi olla? Kavutessaan alaspäin, pentu ei ollut katsonut kertaakaan ylös latvan suuntaan.Pienoinen meriklaanilainen ajatteli, että toinen oli huomaamattomasti mennyt hänen ohitseen ja oli jo turvallisesti alhaalla. Lisäksi tuleva parantaja oli varmasti jo häipynyt männyn luota.
Se ei olisi mitään uutta Lumikkotassulta.
Ajatustensa lomassa Ruoskapentu tajusi vilkaista ylös. Siellähän se valkea oppilas yhä oleili.

Hypähtäen yhä uudelleen ja uudelleen alemmalle oksalle mustavalkoinen kissanpoika kuuli laimean voihkaisun. Se kuitenkin loppui kuin seinään. Tietenkin ääni oli peräisin oravasta tai linnusta, jonka kauniin valkea naaras oli pyydystänyt ilmasta ja oli nyt matkalla alas hänen luokseen lesoilemaan saaliillaan. Niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun Ruoskapentu toistamiseen katsoi ylös näky ei ollut sitä mitä tuo oli odottanut, vaan pahempaa; Lumikkotassu oli tippumassa alas. Suoraan maahan!
Ruoskapennun oli pakko sulkea silmänsä. Hän ei halunnut nähdä kuinka hänen ystävänsä iskeytyisi maahan. Oltuaan kuitenkin jonkin aikaa käpertyneenä oksalle silmät kiinni, poju uskalsi avata silmänsä. Outoa. Lumikkotassu ei ollut voinut tippua alas, sillä sittenhän määrätietoinen kissan alku olisi tuntenut pienen ilmavirran toisen kiitäessä ohi kohti maata. Vilkaisten suoraan yläpuolelleen Ruoskapentu huokaisi helpotuksesta. Lumikkotassun putoaminen oli pysähtynyt suoraan hänen yllään olevaan oksaan.
Kiitos Tähtiklaani! ilkeähkö pentu ajatteli, vaikkei tuo yleensä kiittänyt Tähtiklaania. Ruoskapentu hypähti yhden oksan ylemmäs, sille samaiselle oksalle jolle Lumikkotassu oli tömähtänyt.
"Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun? Mitä tapahtui?" Kysymystulva syöksyi pennun pienestä suusta. Kaikkiin noihin hän kuitenkin ihan hyvin tiesi vastauksen. Lumikkotassu oli kunnossa, tai siltä se ainakin näytti. Sattua naarasta oli pakko, sillä ei tuollaisesta pudotuksesta voinut selvitä ehjin nahoin. Syy ystävän putoamiseen oli varmaankin se kamala tuulenpuuska, jonka Ruoskapentukin oli tuntenut omaa naamansa vasten. Tuuli oli tosin sata varmasti ihan latvassa paljon voimakkaampi.
Kun Ruoskapentu huomasi, että Lumikkotassu lähti ohjeiden saattelemana kiipeämään alas, kolli vastasi hymyillen:
"Joojoo,mutsi" sitten poikanen lähti kapuamaan normaaliakin varovaisemmin alas.

Lumikkotassu ei ehtinyt kiinnittää huomiota omaan kipuunsa - hänen olisi huolehdittava, että he pääsisivät turvassa alas. Oksilla keikkuminen yhtä kovassa viimassa oli riskialtista ja parantajaoppilas tiesi, että samalta korkeudelta putoaminen voisi johtaa hirvittäviin lopputuloksiin vaikka he putoaisivatkin jaloillensa.
"Olen kunnossa, putosin, nyt kiipeä ole kiltti", Lumikkotassun äänensävy muuttui matalammaksi kuin yleensä ja hänen yleensä niin hilpeänä hohtavat silmänsä olivat vakavoituneet. Naaras huokaisi Ruoskapennun lähtiessä liikkeelle, ja hän jatkoi omaa kiipeämistään huoli nahassa asti kipristellen.

Heidän kiivettyään alaspäin jokusen aikaa, naaras tunsi ilman muuttuvan raskaammaksi ja painostavammaksi. Olisi selvää, että pian alkaisi satamaan vettä ja mahdollisesti ukkostamaan - syysmyrsky taisi olla nousemassa. Pikkuhiljaa kevyet sadepisarat alkoivat tippua taivaalta, eikä kestänyt kovinkaan kauempaa, kun sade yltyi piiskaavaksi. Tuuli viskoi sadetta Lumikkotassun kuonolle, pakottaen hänet pitämään silmänsä puoliksi kiinni. Oppilas yritti katsoa Ruoskapentua ja pitää huolta, että tuo pysyi hänen näkökentässään, mutta sateen alkaessa voimistua entisestään valkean kissan näkökenttä heikentyi.

"Pidetään kiirettä, meidän on ehdittävä alas ennen ukkosta", naaras huusi sateen läpi tummanpuhuvalle nuorelle kollille. Lumikkotassu pelkäsi, että mahdollisen ukkosmyräkän alkaessa mahdolliset välkähdykset, salamat, voisivat osua puuhun ja aiheuttaa tuhoisia seurauksia sitä kiipeäville kissoille. Oli hyvin epätodennäköistä, että niin kävisi, mutta Lumikkotassu ei voinut ottaa riskiä - oli päästävä alas mahdollisimman nopeasti. Lumikkotassu alkoi laskeutua entistä ripeämmin, kuin unohtaen kipunsa kokonaan.

Ruoskapentu

Kolli seurasi parantajaoppilasta niin tiiviisti kuin vain ikinä pystyi. Olisi päästävä alas ennen sadetta, niinkuin Lumikkotassu sanoi.
Hetkonen. Ennen sadetta? Ruoskapennun isä oli sanonut palaavansa leiriin hieman ennen sadetta! Mitä hän sanoisi, kun he pääsisivät leiriin? Ei hän ainakaan valkeaa oppilasta voisi syyttää. Itseppähän oli suostunut mukaan. Isän raivoisa murina kaikui jo pojun korvissa. Tuo kuitenkin työnsi Patasydämen pois mielestään ja keskittyi vain kapuamiseen. Kohti maanpintaa.

Pisarat tippuilivat kollin turkkia vasten. Se tuntu ärsyttävältä. Ei mennyt kauaakaan, kun Ruoskapennun turkki oli ihan likomärkä ja tiiviisti kiinni hänen nahassaan. Yhtäkkiä pieni tihkusade yltyi kaatosateeksi. Lumikkotassun valkea turkki onneksi hohti sen verran, että pikkuisen kollin oli helppoa suunnistaa. Parantajaoppilaan turkki oli kuin valo tunnelin päässä. Tähtiklaani, autatko minua? Ruoskapentu ajatteli.
Mustavalkoinen kissanpoika hypähti viimeiselle oksalle. Nyt olisi taas kavuttava kuin orava. Meriklaanilainen lähti runkoa pitkin etutassujensa varassa. Matka alas oli tuntui tällä kertaa lyhyemmältä.

Korvia riipivää vauhtia laskeutuminen luonnistui notkealta parantajaoppilaalta kuin jäisellä tienpinnalla luistelu konsanaan - hän loikki kuin viimeistä päivää ja kapusi sellaista kyytiä, että puunrungon olisi voinut kuvitella kipinöivän siitä vilinästä. Lumikkotassu totta tosiaan tahtoi maan kamaralle vielä hyvän sään aikaan. Vaan ajatus siitä, että Ruoskapentu ei välttämättä pääsisi samaa kyytiä alas, painoi naaraan vilisevää ajatusmyrskyä kuin kyykkyliike polvea. Mustanpuhuva, sangen singikäs pentu ei kaikesta vauhdistaan huolimatta kyennyt vielä samaan liikerataan lähes täysikasvuisen parantajaoppilaan kanssa, joten oppilaan oli pakko hidastaa matkaansa. Miksikö? Jotta tarpeen tullen hän voisi vaikka napata Ruoskapentua hännästä ja viskata maahan. Jaloilleen tuo kollinalku varmaan putoaisi kuitenkin, ei matkaa ollut enää niin paljoa, etteikö pudotuksesta hengissä selviäisi. Tällä hetkellä ei vain näyttänyt siltä, että moiseen kannattaisi ryhtyä - kyllä he ehtisivät ukkosen alta. Niin Lumikkotassu tahtoi uskoa ja uskoikin.

Viimeiset loikat sujuivat naaraalta nopeasti. Hän päästi syvän helpotuksen huokauksen saadessaan loikata puun rungolta puolentoista metrin pudotuksen suoraan sateen kastelemaan maahan. Oppilas ei kuitenkaan jäänyt huokailemaan enempää, vaan nosti katseensa vielä puussa kapuavaan Ruoskapentuun. Olisiko hänen sittenkin pitänyt ottaa tuo tumma kärkäs pentu leukoihinsa? "Vielä pikku matka, ehdit hyvin ennen salamointia alas", Lumikkotassu naukaisi ja meripihkasilmät tarkasti Ruoskapentuun fokusoituina seurasi tuon kapuamista. Klaani olisi varmasti vetäytynyt yhtä rankalla sateella mataliin majoihinsa, eikä naaras voinut kuin ajatella huolestunutta pennun emoa etsimässä kullannuppuaan lämpimään pentutarhaan. Vaan naaras oli lähes satavarma, että toinen saataisiin rauhassa alas ilman sen kummempia selkauksia - Ruoskapentu olisi alta aikayksikön maan kamaralla. Kai.

Itsekääksi kutsuttu kolli kapusi reippaasti männyn runkoa pitkin. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta nuoren Ruoskapennun raajoihin sattui julmetusti ja se jos mikä hidasti vauhtia. Mustavalkeahko pennunrääpäle kuitenkin sinnikäästi yritti ja yritti.
Kun Lumikkotassu loikkasi reilusti yli ketunmitan korkeudesta, Ruoskapentua kylmäsi. Toinen oli jo päässyt kokonaan alas puusta ja olikin varmaan jo häipynyt pesälleen.
Äsh, aion näyttää että uskallan minäkin hypätä alas!
Patasydämen jälkikasvu hyppäsi alas suunnilleen samalta korkeudelta kuin parantajan alkukin. Kollia kylmäsi kun tuo tippui,tippui,tippui...kääntyi,kääntyi,kääntyi ja...
TÖMPS!
Ruoskapentu raotti yönsinisiä silmiöän, jotka oli pudotuksen ajaksi sulkenut. Hän oli maanpinnalla ja vieläpä elossa! Kolli kääntyi naarasta kohti ja irvisti leveästi:
"Näitkö Lumikkotassu? Me teimme sen!"

Pentu oli hieman hämillään, koska valkea naaras ei ollutkaan häipynyt.
"Nyt pitää vain keksiä selitys isällle... käski minun olla pesässä kun tulee takaisin..." kolli selitti toiselle, vaikka tiesi oikein hyvin, ettei toista moiset jutut kiinnostaneet.

Parantajaoppilas tunsi pienen ylpeyden piston nähdessään Ruoskapennun nyt vieressään - tuo oli selvinnyt vallan mainiosti kaikista koettelemuksistaan, joista Lumikkotassu ei itse ollut samassa iässä selvinnyt. Tai no hänen matkansa oli tyssännyt jo alkumetreille, mutta vaatii kunnioitettavaa sisukkuutta lähteä moiseen uhkarohkeaan kiipeilyretkeen valkean naaraan kanssa. Sade naputteli Lumikkotassun selkää armotta ja parantajaoppilas tunsi karvojensa liimautuvan ihoaan vasteen. Hyvin epämiellyttäväähän se oli siinä seistä, olisihan hän tahtonut juosta pikimmiten omaan lämpimään pesäänsä värjöttelemään, vaan eipä hän voinut jättää Ruoskapentua siihen tapittamaan. "Näinhän minä, hyvä herra, näinhän minä! Sehän meni ihan nappiin", Lumikkotassu naukaisi silmät seikkailustaan leimuten lailla Auringon näkyvän pinnan.

Lumikkotassu kuunteli mustanpuhuvan kollin lähes hätääntynyttä nau'untaa. Ruoskapennun isä, Patasydän totta tosiaan varmasti tahtoisi nähdä pentunsa ehjänä, vaan mitäpä mahtaisi tuo Yöklaanista Meriklaaniin siirtynyt kolli tuumata, jos hänen toinen pojistaan saapuisikin likomärkänä paikalle. Lumikkotassu tietysti joutuisi vastuuseen ja hän voisi joutua ikävään tilanteeseen soturin edessä, joten hän keksi nopeasti jotain, jolla pelastaa oman nahkansa. "Meidän on parasta sitten mennä takaisin leiriaukiolle, vaan käydäänpä ensin meikäläisen pesällä vähän kuivattelemassa, vai kuinka?" Naaras esitti kysymyksen, vaan ei jäänyt odottamaan vastausta - Ruoskapentu saisi luvan taas seurata häntä. Valkoinen kissanalku lähti jölköttämään kepeästi, kipeistä lihaksista huolimatta, kohti leiriä, toivoen, ettei Ruoskapennun isä sattunut juuri liikkumaan ulkosalla samaan aikaan kuin he.