Harjoitus tuokio (Koivutassu/Nomi)

HOPEAKYNSI

Ehkä olisi aika viedä Koivutassu metsälle... Hopeakynsi venytteli ja astui ulos sotureiden pesästä. "Koivutassu!" Tämä huusi ja hölkytti oppilaiden pesälle.

// Yleensä peleistä sovitaan tuolla seuranhaussa, mutta, koska Koivutassulla on nyt vapaita pelejä jäljellä niin tulen tänne mielelläni kanssasi pelailemaan.

Koivutassu uinaili rauhaisasti oppilaidenpesässä, eikä se osannut odottaa sitä, että sitä kaivattaisiin juuri nyt. Kolli oli valvonut viime yönä aikas pitkään, se oli pitänyt muitakin oppilaita hereillä pölisemällä kaikenlaista. Joten se olisi nyt voinut nukkua, vaikka parisen kuuta putkeen. Mutta eihän se kävisi päinsä, hän oli nykyään oppilas jolla olisi velvollisuuksia hoidettavanaan. Kuten soturikoulutus. Koivutassu raotti silmiään kuullessaan nimensä, hän niin tunnisti tuon äänen. Se oli Hopeakynsi, joka oli nimitetty hänelle mestariksi. Toinen olisi varmasti todella hyvä mestari, joka voisi jopa onnistua jotakin järkeä saamaan oppilaan pienoiseen päähän. Meriklaanilainen nousi ylös ja venytteli hetken, kunnes lähti kävelemään ulos pesästä. Hän oli liian väsynyt alkamaan väittelemään vastaan Hopeakynnen kanssa, joten olisi vain parasta suostua siihen mitä toinen nyt halusikaan.
"Mitä nyt?" Koivutassu kysyi uneliaana ja haukotteli samalla, kun asteli ulos oppilaidenpesästä.

// ok...

HOPEAKYNSI

"Lähdettäisiinkö metsälle? Korotetaan tuoresaalis kasaa kunnolla..." Virkkoi iloisesti oppilaan väsyisestä äänen sävystä huolimatta.

Koivutassu katseli mestariaan ja nyökkäsi, kaipa se olisi sitten lähdettävä metsästämään. Hän haukotteli uudestaan muutaman kerran, olisi todellakin pitänyt nukkua viime yönä enemmän. Olisihan se nimittäin pitänyt tietää, että Hopeakynsi varmasti halusi kouluttaa hänestä kunnollisen soturin.
"Mennään sitten." kolli vastasi ja lähti astelemaan leirin uloskäynnille, valitettavasti hän ei sitä huomioinut, että yleensä mestarit kulkivat aina ensin. No, sen voisi laittaa väsymisen piikkiin, tälläkertaa ei nimittäin Koivutassu jaksanut alkaa mitenkään luonteensa omaisesti pilailemaan.

HOPEAKYNSI

"Kröhöm!" Rykäisi ja harppoi nuoren edelle. Ei Se nyt niin tärkeä juttu ole että 'mestari ensin', mutta hän aikoi koulia tuosta hyvän soturin. Hopeakynsi tassutteli ulos leiristä ja otti suuntansa kohti rannikkoa. Hän vilkaisi taakseen nuorta kollia ja väläytti myötätuntoisen katseen "On Se kauheaa kun rahdataan väsyneitä oppilaita jahtaamaan pieniä nopeita eläimiä!" Sanoi leikkisästi.

Koivutassu hidasti hieman vauhtiaan, kun tajusi, että ehkäpä se oli Hopeakynsi jonka kuului kävellä edellä. Sitten hän jatkoikin normaaliin vauhtiin mestarinsa seuraamista. Kolli kohotti katseensa maasta, kun kuuli Hopeakynnen sanat. Toden totta se oli hieman kauheaa, vaikka ei ylpeä oppilas sitä voisi myöntää. Se ei kävisi päinsä, siinähän menisi hänen maineensa kertaheitolla.
"Eivät ne nyt minua nopeampia voi olla. Nappaan mitä vain, koska olen salamaakin nopeampi." Koivutassu vastasi ja ryhdisti asentoaan, jotta ei näyttäisi kovinkaan väsyneeltä. Vaikka totuus olikin aivan toinen, hän niin toivoi pääsevänsä nukkumaan.

HOPEAKYNSI

Hymyili ja nautti lempeästä tuulesta kuonollaan. Koivutassu oli kaksois olento hänestä itsestään oppilaana. Samassa jäniksen herkullinen tuoksu leijaili hänen luokseen ja hän pysähtyi. Hopeakynsi katsoi oppilastaan ja nyökkäsi kohti vesakkoa josta arveli tuoksun tulevan.

Koivutassukin pystyi aistimaan jäniksen lähestyvän tuoksun ja osasikin jo arvata mitä oli tulossa. Hän pysähtyi, kun Hopeakynsikin teki samoin. Ja heti sen jälkeen mestari katsoikin häntä, tämä oli niin arvattavissa. Hänen kai kuulusii nyt sitten näyttää mitä osasi. Osasihan hän toki metsästää, mutta väsyneenä se voisi olla hankalaa. Etenkin jänikset lukeutuivat niihin nopea jalkaisiin riista eläimiin, mitäpä oli mennyt Koivutassu nopeuttaan kehumaan. Kuitenkin ilman mutinoita hän laskeutui matalaksi ja lähti hiipimään varovasti vesakkoa kohti, mistä jäniksen mehukas haju leijaili. Hetken hiipimisen jälkeen hän pystyikin näkemään jo jäniksen pitkät korvat, tämä olisi hänen tilaisuutensa. Siispä Koivutassu hypähti jänistä kohden, mutta sepä lähtikin pötkimään pakoon. Kolli ei tahtonut luovuttaa joten takaa-ajohan siitä syntyi, mutta oli jo arvattavissa lopputulos. Koivutassun vauhti ei riittänyt mitenkään jäniksen kiinni saamiseen, siispä tämä joutui tyytymään tappioon. Olisi pitänyt vain nukkua öllä, eikä valvoa. Kolli lähti astelemaan takaisin Hopeakynnen luokse, pettyneenä itseensä. Hän ei voisi mitenkään niitä aiempia sanojaan perua.
"Okei, ehken ole tänään yhtä nopea, kuin salama. Mutta muuten olen kyllä nopea." hän tyytyi sanomaan.

HOPEAKYNSI

"Ei Se mitään..." Sanoi ja kosketti hellästi hännällään nuoren lapaa. "Tiedän kyllä miltä tuntuu kun haluaa kuumeisesti näyttää mestarilleen mitä osaa... Jospa menisimme reviirin ulkopuolelle. Vaikkapa laventeli niitylle? Siellä vilisee hitaita,pulleita hiiriä, joita sinäkin varmaan saat kiinni." Ehdotti hymyillen.

Koivutassu hymähti, onneksi Hopeakynsi ei ollut sellainen joka odotti oppilailta ihan täydellisiä suorituksia.
"Mennään vain, olen mestari hiiren pyydystäjä." kolli vastasi hiukkasen innostuneempana, hiiriä hän todellakin oli ennenkin napannut. Se sujuisi häneltä samalla tavalla, kuin pennuilta leikit.

"No niin salamaseni, tassua toisen eteen." Hopeakynsi syöksähti juoksuun ja suuntasi laventeli niittyä kohti. Sammale tuntui pehmeältä tassuissa ja lehtiä satoi tuulen mukana maahan.

Koivutassu nyökkäsi ja riensi juoksuun. Ehkä tämä päivä ei olisikaan niin huono, kuin hän oli aluksi luullut. Hopeakynsi oli juuri sellainen mestari, jonka hän tarvitsi itselleen. Varmasti tuo saisi järkeä kollin päähän, silloinkin, kun sattuisi Koivutassulla olemaan huonopäivä. Oppilas ei ollenkaan tiennyt missä päin Laventeliniitty sijaitsi, olihan hän ollut vasta hyvin vähänaikaa oppilaana. Joten Koiutassu päätti vain seurata Hopeakynttä, toinen varmasti triesi minne he olivat matkalla.

Hopeakynsi kuuli Koivutassun seuraavan. Hän haistoi heidän ylittäneen rajan ja pian hän sai näkyviin suuren kivenlohkareen, joka seisoi niityn reunassa. Hopeakynsi hyppäsi kiven taakse mahdollisimman huomaamattomasti. Hän kyyristyi odottamaan Koivutassua.

Koivutassu katseli ympärilleen ja tutki katseellaan ympäristöä, joka muuttui kissojen matkatessa. Klaanin reviirit jäivät taakse, mikä ei ollenkaan huolettanut nuorta oppilasta. Hän rakasti seikkailu, joita saattoi kokea, kun poistui klaaninsa reviiriltä. Pian he saapuivatkin paikkaan, joka taisikin olla heidän määränpäänsä laventeliniitty. Koivutassu seurasi Hopeakynttä erään kiven taakse, kyyristyen itsekkin matalaksi.
"Mikä on suunnitelmamme?" Koivutassu kysyi aivan, kun he olisivat jollakin hyvin tärkeällä tehtävällä.

"Nyt ollaan tooosi hiljaa." Hopeakynsi kuiskutti tämän korvaan, huvittuneena oppilaan vakavuudesta. "Hiiret ovat vaikeita saaliita, koska niillä on herkkä kuulo. Jos näet tai haistat hiiren jäljitä Se ja nappaa Se tosi nopeasti, sillä jos Se ehtii huudahtaa Se karkottaa kaiken muun saaliin kolmenkymmenen ketunmitan alueelta. Hajaannutaan vähän. Tavataan tässä kun aurinko värjää taivaan punaiseksi, sopiiko?"

// Sori, kesti vähän :o

// Ei haittaa vaikka kestää kirjoittaa :)

Koivutassu kuunteli tarkkaavaisesti mestarinsa sanat, olihan se kieltämättä hieman tylsää. Eihän hän ollut enään pentu, joka ei tiennyt mistään mitään. Vaikkakin Hopeakynnen sanat olivat hyvin tärkeitä kerratakkin välillä ja ei kolli itseasiassa ihan kaikkia asioita edes tiennyt, mutta nyt tiesi ainakin hiirien pyydystyksen salat.
"Sopii." Koivutassu vastasi nopeasti ja enemmittä luvitta kysymättä lähtikin hän jo varovaisesti hiipimään pois Hopeakynnen viereltä.
Varokaa vain hiiret, hakijanne on saapunut! Koivutassu ajatteli ja virnisti itsekseen, hän niin tulisi nappaamaan hiiriä tuhottoman paljon. Tai niin ainakin hän suunnitteli.

//Sori :'( on pakko jatkaa huomenna. Äiti: "Emmi nyt nukkumaan! Kello on jo noin paljon bla bla bla..." Sori!

Katsoi oppilaan perään ja lähti sitten itse vastakkaiseen suuntaan. Hän haisteli ilmaa ja hiipi heinien keskellä. Ei aikaakaan kun hän haistoi hiiren ja pian hän jo näki sen ruskeat korvat. Se kaivoi jotain maasta selkä Hopeakkynteen päin. Se oli helppo saalis. Hopeakynsi hiipi vielä vähän ja iski. Hän hautasi velton ruumiin maahan ja sipsutti metsän reunaan suuren koivun luo. Hän kiipesi ylös ja etsi hyvän paikan. Pian hän näki heinissä hiipivän oppilaan ja jäi tarkkailemaan tätä. Kyllä hän itsekkin aikoi vielä metsästää, mutta halusi näyttöä oppilaansa taidoista.

// Itsekkin olin menossa tuohon aikaan nukkumaan, joten päätin vastata vasta tänään.

Koivutassulla ei ollut yhtään hajua siitä, että Hopeakynsi tarkkaili hänen touhujansa. Siispä hänellä ei ollut minkäänlaisia paineita onnistumisesta. Kolli haisteli ilmaa ja havaitsi yhden hiiren lähettyvillä, samalla hän kuuli pienoista rapinaa. Hetkeksi hän pysähtyi kuulostelemaan, mutta lähti sitten jatkamaan matkaansa ääntä kohden. Pieoisen matkan päässä näkyikin jo hiiri, joka oli juuri tassuttelemassa rauhaisasti eteenpäin. Koivutassu virnisti, hän oli onneksi lähestynyt eläintä taakaanta. Hän hypähti nopeasti hiirtä kohden ja vangitsi sen tassujensa alle, onneksi hiiri ei ehtinyt pitämään mitään ääntä. Meriklaanilainen hautasi hiirensä maahan ja lähti jatkamaan matkaansa. Melkeinpä heti hän sai vainun toisesta hiirestä ja lähtikin matalana lähestymään tuota, tällä kertaa onni ei vain ollut hänen puolellaan. Hiiri ehti nähdä hänet ja pujahti maassa olevaan koloon turvaan. Koivutassu kuopio koloa hetken tassullaan, mutta, koska se ei hyödyttänyt päätti hän jatkaa matkaansa. Kyllä hän vielä onnistuisi saamaan muutaman muunkin hiiren kiinni.

Hopeakynsi katsoi oppilastaan vaikuttuneena ja laskeutui puusta. Hän näki oravan viereisen puun juurella, mutta Se oli jo huomannut hänet ja säntäsi ylös heti kun hän liikahti. Hopeakynsi nelisti kohti paikkaa, jossa oli nähnyt Koivutassun puusta. Hän haisteli pitkään ennenkuin löysi tämän kätkön. Ainakin hän piilottaa saaliinsa huolella... Hopeakynsi hymyili ja lähti hiipimään äänettömästi ruohojen seassa. Vähän ajan päästä hän haistoi oppilaansa ominais tuoksun ja näki vilahdukselta vaalean hännän. Samaan aikaan hän haistoi vesimyyrän kauempana heistä. Hän kääntyi kohti tuoksua ja hänen askeleensa olivat höyhenen kevyet. Hopeakynsi näki eläimen ja valmistautui hyppyyn, mutta jänis katsoi äkkiä häntä kohti ja lähti pakoon. Onneksi Se juoksi kohti Koivutassua. Hopeakynsi nousi jaloilleen ja yritti viittilöidä hännällään, jotta oppilas näkisi kohti tulevan saaliin. Hän lähti itsekin hölkyttämään jäniksen perään, mutta hänellä ei ollut mahdollisuuksia saada sitä kiinni.

Koivutassu ei kauaksi ollut ehtiny vaeltaa, kun hän jo tunsi ilmassa leijuvan hajun. Hopeakynsi oli lähellä. Hän kohotti katseensa ja näkikin toisen lähettyvillä, mutta samalla toinen viittoi jotakin hännällään. Vasta nyt Koivutassu tajusi, että jänis juoksi häntä kohden. Mainiota, nyt hänellä olisi tilaisuus napata tuollainen. Kun se aiempi pääsi livahtamaan silloin, mutta tämä ei pääsisi. Onneksi jänis juoksi suoraan häntä kohden, taisi olla enempi huolissaan perässään tulevasta Hopeakynnestä. Koivutassu hymähti itsekseen ja loikkasi jänistä kohden, onnistuen saamaan sen tassujensa alle. Kuitenkin jänis rimpuili ja sätki minkä ehti, joten oli vaikeaa saada ote sen niskasta. Lopulta, kuitenkin onnistui kolli puraisemaan jänistä niskasta. Hetken päästä tuo sitten kuolikin, jäljelle jäi vain lasittunut katse.

"MAHTAVAA!" Hopeakynsi huusi laukatessaan Koivutassun luo. "Harmi ettemme voi syödä vielä... Toimit kyllä hyvin. Tarkkailin sinua kun nappasit hiiren ja kun lähdin etsimään sinua, minun oli tosi vaikea löytää kätkösi." Hopeakynsi kehräsi. "Valitettavasti kuitenkin, tämä operaatio Vikkelä jänis oli melko äänekäs. No... Emme me varmaan jaksaisi kantaakaan enempää, joten eiköhän lähdetä takaisin päin. Vie jänis hiirikätkösi luo, niin palaan pian oman pallokorvani kanssa."

Koivutassu katsoi Hopeakynttä, kun tuo saapui hänen luokseen ja kehui vielä hänen toimintaansa. Kolli ei ollut edes tiennyt toisen häntä tarkkaileen, joten hän oli siitä hieman yllättynyt. No olihan se yleistä, että mestarit tarkkailivat oppilaiden toimintaa.
"Hyvä on." Koivutassu vastasi ja tarttui jänikseen kiinni, lähtien sitten kantamaan sitä hiirikätkönsä luokse. Sinne hän sitten jäisi odottamaan, että Hopeakynsi saapuisi oman saaliinsa kanssa. Kätkö ei ollut onneksi kovin kaukana, joten nopeasti sinne oppilas pääsisikin. Siinä sitten odotellessaan, hän kaivoi myös hiirensä esille.

Hopeakynsi juoksi kätkemälleen hiirelle ja poimi sen hampaisiinsa. Hän haisteli hetken ilmaa ja hölkytti sitten Koivutassun luo. "Jos sinä otat hiiret ja minä kannan jäniksen?" Hopeakynsi ehdotti laskettuaan kantamuksensa maahan.

Koivutassu oli hetken ehtinyt odottamaan Hopeakynttä, mutta pian tuo astelikin jo paikalle. Toinen ehdotti, että oppilas ottaisi hiiret kantoonsa. Se sopi kollillle mainiosti, olihan nimittäin jäniksen kantaminen nyt hieman vaivaloisempaa.
"Selvä." Koivutassu vastasi ja nappasi oman hiirensä kantoonsa ja myöskin mestarinsa pyydystämän hiiren. Oppilas olisi nyt valmis lähtemään leiriä kohden, olihan tässä nimittäin ehtinyt jo tulla nälkä. Mutta soturilakia piti noudattaa ja he eivät sen mukaan vielä saisi syödä, ensin olisi ruokittava oma klaani.

Hopeakynsi otti tukevan otteen jäniksestä ja lähti raahaamaan sitä suorinta reittiä kohti leiriä. Se oli hidasta, koska hän joutui aina välillä parantamaan otettaan, joten hän laski kantamuksensa maahan ja kääntyi kohti Koivutassua. "Mene sinä edeltä. Nyt saat näyttää minulle tien leiriin." Hän sanoi haastavasti ja nosti jäniksen ylös.

Koivutassu kantoi kahta hirtä melkoisen vaivattomasti, mutta Hopeakynnen jäniksen kanto ei tainnut olla ihan yhtä helppoa. Ei se siltä ainakaan näyttänyt. Kolli riemastui hieman siitä, että saisi kulkea tällä kertaa edeltä. Yleensä, kun se todellakin oli, että mestarit kävelivät ensimäisinä.
"Selvähän se." Koivutassu vastasi ja lähti jatkamaan kävelemistä. Hän tunsi hyvinkin tien leiriin, joten he eivät eksymään tulisi.