#mopokolme222132222och niesen mizz

Valkoista, valkoista, valkoista.
Suloisesti kuiskutteleva mantraus kaikui vaalean untuvikon päässä kun se näki ensisilmäyksellään silmiä kutittavaa hohtoa, valkoista, valkoista, valkoista. Pari kertaa silmiä räpyteltyään, näkyä tällisteltyään, suunnaton äimistys, hiljaiset kiitosrukoukset pilvien emolle ja ihailevasti kiiluvat posliinilautassilmät rankautuivat kissan pörhistyneeseen ulkomuotoon. Mannapentu oli odottanut tätä päivää kovemmin kuin kuuta nousevaa, oli vannottanut jopa joka iikan klaanissa toitottamaan hänelle heti kun se tulisi. Tätä valkoista, valkoista, valkoista päivää hän oli odottanut niin että oli nyt pakahtua pyörryksiin onnestaan.

Koko leiriaukion loistavalle maisemalleen ja lumelle vihkiytynyt pennunhurjistus kyyristyi kuravelliksi vetistyneiden töppöstensä varaan ja laski leukansa ylevästi kohti valkoista, valkoista, valkoista ainesta. Nenää hipelöivä pöly oli yllättävän kylmää, miksikä Mannapentu vetäisikin ensin pienessä säikähdyksessään kuononsa kauemmas, pörhistäen niskakarvojaan lisää, hurrrr. Mutta sitten hän painoi tassunsa ylevän luottavaisesti - ylevämmän kuin itse leijonakuninkaan poika nimittäin - valkealle vaippapeitteelle, joka oli pehmeämpi kuin yksikään pentutarhan kaislapedeistä ja sen sielu ainankin oli niin lämmin, ystävällisen vastaanottava, että siitä sai vaikka parhaista parhaimman kumppanin.
Tämä ei ollut Tähtiklaani, ei unimaailma, ei unihiekan luomaa illuusiota, ei valetta, vaan tosi elämää, tämä oli se päivä, se hetki ja ne tunteet joiden tuloa oli odotettu. Eufooriseksi vetävä Lehtikadon herätys ei narrannut, lumi vietteli sisemmäs kohti syliään, se huusi tervehdyksensä uskolliselle odottajalleen - vihdoin ja viimein.

Mannapentu teki historiallisen ja varmasti mieleenpainuvimman loikkansa kun ponnisti suureen liitoon, kauas pois pentutarhan sisäänkäynniltä ja suoraan keskelle kylmää, pehmeää, avosylin odottavaa lumikylpyä. Henkisesti lämmin ja herkistävä lasku villitsi aviomiehensä sydämen. Ekstaasi hiipi kaikkiin jäseniin ja lihaksiin pakottaen kissanlylleröisen antautumaan maahan ja kierimään aineellisessa onnessaan, suuressa rakkaudessaan. Mannapentu kehräsi ja kurisi riemusta ja nautinnosta.
Ihmeellinen vapauttava värinänvapatus valtasi jalat kun kierintäsessio päättyi takaisin tassujen päälle, lunta toki turkista pois ravistamatta. Papuluita vapisutti hykerryttävästä muutoksesta ja järkyttynyt veri kohisi joka kehonosassa, pitääkseen kantajansa lämpimänä ja elossa, keskellä kaikkea tuota huumaa. Ohuet, siannahkaiset korvat kirkuivat kylmästään ja niitä kihelmöi niin että Mannapennun mielessä kävi hetken mielikuva ilmiliekkeihin syttyvistä pikkukorvasistaan.

Pörrikäs turkispalleroinen suuntasi katseensa korkealle, kohtisuoraan Tähtiklaania, taivaan kattoa. Pieniä valkoisia hippuja alkoi leijailla lisää. Mannapentu vispasi paksulla pyrstöllään männynkävynpaksuista lumihuntua allaan ja kyyristyi valmiiksi iskuun. Hän jännitti itsensä, keskitti katseensa kuumottavasti lähestyvään pieneen kohteeseen ja singahti korkeuksiin (varpasilleen) ahmaisten pikkuriikkisen viattoman lumihiutaleryökkiön ammottavaan neulanpäähampaiseen kitaansa, hämärään ja janoiseen nieluunsa. Kollinvajaa yritti epätoivoisesti maistella lumen makua suussaan mutta tunsi vain ilkeän kylmän pisaran pistoksen kitalaessaan.
Sitten tapahtui jotain arvaamatonta, täysin odottamatonta. Se kutitti ja kiusasi, ilmoittaen arvaamattomasti olevansa syntymässä, miten se julke-
"TSITTUHHH" Räkänokkaiselle kissanpennulle tyypillinen aivastus tuhahti ilmoille. Pentu inhosi aivastelun tuottamia tuntemuksia ja tökki tassujensa pohjatyynyillä pientä punaista nenuliaan. Kirsu oli aivan tahmean veden valtaama ja hengitysteissä tuntui inhottavalle. Riehuminen oli saanut nuhan juoksemaan aiempaan verrattuna rajummin ja epämukavammin. Järkytys ja halveksiva kuvotus olivat ensimmäiset tunteet joita tuo vuolaanaan virtaava kylmä mönjä sai vastaansa. Mannapentu inhosi tuskin ketään tai mitään koko maailmassa, mutta tuo ällö tunne oli kelju, melkein jopa pelottava ja pakokauhun kipinää hinkkaava...
Mannapentu tunki kynnen sieraimeensa.

Mannapentu ei ollut ainoa, joka oli mennyt taivaalliseen hurmioon luontoäidin ikiomasta taidonnäytteestä - Lumikkotassu nääs oli aivan yhtä riemua tästä valkeasta päivästä. Vaikka valkea kissaneiti olikin Mannapentua vanhempi, ei hän ollut kadottanut pennunomaista leikkimielisyyttään. Siispä hän, Meriklaanin kirkkain tähti ja tulevaisuus, päätti revitellä silkasta ilosta parantajapesän ulkopuolella. Hän loikki ja esitti väijymisliikkeitään kuin paraski konkari ja kierähteli satunnaisesti selälleen kuin hyökkäyksen alle jääneenä. Mutta miksi parantajaoppilas, rehuista kiinnostunut kissa, sai moiset pärinät lumesta? No, Lumikkotassulla ainakin oli käpälällinen syitä, joista varmasti merkittävin oli se, että hänen turkkinsa sopi väriltään lumeen täydellisesti. Hän voisi tehdä vaikka mitä lystiä, ja hän olisi aina piilossa. Hänhän voisi vaikka livahtaa koska hyvänsä leiristä omille teilleen vähän pitämään hauskaa, eikä kukaan spottaisi häntä yhtä helposti kuin vehreyden paratiisin keskeltä. Ja Lumikkotassu rakasti omille teilleen livahtamista, voi kuinka rakastikaan! Lisäksi naaraasta lumessa oli kertakaikkisen mainiota se, ettei se sotkenut hänen ylhäistä turkkiaan. Vaikka kissaneiti rakastikin peuhaamista ja pelleilyä kuin pahinkin pentu, hän ei sitten ollenkaan sietänyt luontaisen lumipukunsa kuorruttumista ties millä hiekoilla, mudilla, savilla tai mullilla. Lumi oli siis kerrassaan mainiota, ja vielä mainionpaa oli, että juuri tämä päivä oli siunattu valkealla kerroksella.

Mutta uteliaana ja kärsimättömänä nuorena kissana pelkkä yksin peuhailu alkoi pidemmän päälle kyllästyttää. Lumikkotassu kierähti istumaan ja huokaisi syvään. Hän oli alunperin ollut parantajanpesässä opettelemassa mestarinsa kanssa kasveja, mutta koska naaras oli käyttäytynyt niin mallikaasti, oli hän saanut luvan käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja ruokailemassa. Mutta naarastapa ei huvittanut enää palata, ei sitten millään - jos joskus parantajan tehtävät tuntuivat mälsiltä, niin se päivä oli tänään. Lumikkotassu oli taas viimeaikoina viettänyt unettomia öitä uniensa takia, ja hän oli ollut kuolemanväsynyt muutaman päivän ajan: oli siis sula mahdottomuus yrittää harjoitella kasveja yhtä pöhnäisenä. Vaikka hän oli opinnoissaan jo pitkällä, täytyi hänen yhä opetella kasvien tunnistusta maltillisesti. Mutta se oli vain luonnollista - olihan opeteltavaa valtava määrä. Hänen ikäisensä soturioppilaat oltiin jo ristitty juhlallisin menoin sotureiksi, kun hän vielä junnasi oppilasnimessään. Naaras huokaisi ja puhdisti turkkiaan lyhyin vedoin vain tavan vuoksi. Voi kuinka hän jo tahtoikaan ansaita nimensä!

Hiljalleen alkavan lumisateen tullessa kylään Lumikkotassu nosti päätään ja tunki ajatuksensa mielensä syövereihin. Oli varsin inhottavaa ajatella unia ja opintoja, joten hän päätti jättää ne syrjään hetkeksi. Sen sijaan naaras tuumi, kuinka hän voisi harjoittaa sosiaalisia kanssakäymistaitojaan etsimällä jonkun klaanilaisensa käpäliinsä. Ainahan seura piristi, vai kuinka? Virheettömän valkoinen kissaneiti nousi ylös ja venytteli jänteikkäitä jalkojaan autuaasti. Seuraavaksi hän jo lähti jolkottelemaan leiriä pitkin, mutta vain löytääkseen pienen kermaisen pennun palloilemasta pentutarhan edustalta. Tuo viaton näky sai naaraan hymyilemään vienosti - hän muisti omat villit pentuvuotensa ja hymähti omille seikkailuilleen nostalgian kutitellessa korvantauksista. Mikä riemu mahtoikaan juuri kipristää tuota Lumenkuiskauksen vaaleaa kollipentua varpaanväleistä! Ja mikä riemu siitä nousisikaan, jos parantajaoppilas liittyisi hauskanpitoon! Lumikkotassu virnisti pirullisesti. Ja hän totta tosiaan liittyisikin hauskanpitoon - ei Lumikkotassua, ei hauskaa.
"Täältä pesee!" Naaras kiljahti silmät tuikkien ja kouraisi häntäänsä kökkäreen lunta lingoten lumen päin Mannapennun pläsiä, toivoen että lumi pläsähtäisi suoraan pennun päälle.

Mannapentu oli niin mietteisiinsä uppoutunut, mehevän flunssanpoikasensa tuoman keljun olon takia, ettei ehtinyt tarkemmin ajatella maisemassaan loikkivaa vitivalkeata parantajaoppilasta, kuin pienessä piilotajunnassaan...johon ei tietenkään ollut tietä sen hämärän häivystystä. (Vaikka Ken tietää olisiko hän edes erottanut tuota valkoista neitoa valkoisessa jos olisi yrittänyt - maastoutuihan hän niiin täydellisesti.) Herkullisen viattoman ja kärsivän näköinen hahtuvapallero puhalsi ilmaa vain sitkeämmin ulos, ulos, ulos nenästään, jotta saisi kaiken juoksevan pois sieraimistaan. Muuten päivä olisi aivan pilalla, koska tuo pieni vilkas pää ei kestäisi rään tuottamaa ahdistusta.
"Voi nyt pyhät hyssykät", Mannapentu jupisi hiirenhiljaa itsekseen ja hieroi agressiivisesti kirsuaan etukäpäläänsä vasten. Hän koki takaraivossaan samalla pientä iloa kun joutui kerrankin tilanteeseen missä saattoi käyttää tuota hupaisaa turhesanaa, jonka oli muutama auringonlasku sitten oppinut klaaninvanhimmilta. Tosin muista se oli konservatiivinen, sopimaton ja epänuorekas, miksikä Mannapentu varoi manaamasta lujaa.

Yhtäkkineen rauhaton tilanteenkäänne kumminkin keskeytti kaiken. Aivan odottamatta ilmoille raikunut leikkimielisenuhkaava kiljaisu ja heti sen perässä seuraava hävittäjäkoneen lailla kiitävä lumikökkäre hätkähdyttivät järkyttävästi Mannapennun tajuntaa. Hän ei ehtinyt kuin kohdistaa katseensa lähestyvään lumipommiin ja sulkea silmänsä tiukkaan viime hetkellä, ennen kuin valkoinen puuro pläsähti hänen siloposkiselle naamalleen ja pörröttävälle rintamukselleen. Vielä vajaakehittyneenä kissana, hänen tumpelot refleksinsä eivät ehtineet pelastaa häntä tuon enempää, tuntokarvoja riipivältä iskulta. Viileä ja epämukavan kostea kökkäre ei tuntunut aivan niin ikävältä kuin likomärkä haiseva tiskirätti, mutta lähes yhtä kamalalta ja niin hyrisyttävältä valkopalleron sieviä kasvoja vasten että sen piti pari silmänräpäytystä koota järkyttynyt itsensä takaisin kokoon.
"Hhei...!!" Uhri aloitti joskin epävarmaan ja säikkyneeseen, mutta kipakkaan sävyyn - ja sellaista hiventä ärtymyksen säihkehdintää kuuli hälyttävän harvoin Mannapennun mäntysuovin pestystä, ruusuntuoksuisesta, pikku suusta. Kolli alkoi raapia lumentöhnää pois naamaltaan reippaasti ja epämukavan rajusti, näyttääkseen etovan olonsa olevan tuplattu, mikä oli yllättävää lumenkohtelua, verrattuna siihen miten hän oli äsken rakastellut sen kanssa.
Mannapentu keskeytti lumien puistelun saatuaan kriittisimmät kohdat esiin ja madalsi ääntään oktaavin verran epätasaisempaan, kumminkin helposti tulkattavaan, muminaan. "Sinä senkin... -"
Mutta ennen kuin hän päätti ivata ketään ketunhenkäykseksi - vaikka ei Mannapentu kyllä ivannut ikinä ketään, muuten kuin puolitosissaan hiljaa päässään - hän siristi silmiään nähdäkseen hyökkääjänsä omahyväisen pärstän. Toivottavasti tämä oli nyt ainankin saanut lehtikadonajan naurut. Ehkä kollinrääpäle voisi vielä itsekin nauraa tälle nöyryytykselle.

Hitusen hetken verran Lumikkotassu epäili, osuisiko. Pennut tuppasivat liikehtimään aina välillä hieman hallitsemattomasti, ja vaikka hänen tähtäyssilmänsä olikin vertaansa vailla, varmaan koko Meriklaanin, ei, vaatimattomasti kaikkien klaanien paras, voisi olla, että Mannapentu astuisi viimeisellä sekunnilla viiksikarvan verran syrjään. Saadessaan voittoisa osumansa, parantajaoppilas ei voinut olla hihkaisematta ääneen: hänen pettämätön sihtinsä ei ollut pettänyt! Mannapennun yrittäessä äheltää näköesteenä lymyävää lunta päältään, naaras ei voinut olla hihittämättä. Kuinka typerältä tuo kermainen, pentutarhan lämpöinen otus näyttikään uudessa hatussaan! Pieni villi kikatus yltyi, Mannapennun toiveiden mukaan, valtavaan naurunremakkaan. Niin valtavaan, ettei valkoinen kissa pysynyt jaloillaankaan - hän kaatui selälleen purisemaan itsensä kuolleeksi.
"Puurrrfffftheheheheheh olisit nähnyt itsesti!" Parantajaksi aikova kissa ulvoi ja pyyhki silmiinsä kohonnutta kosteutta käpälällään. Ei se nyt ihan noin hauskaa ollut, mutta herssyvä Lumikkotassu nyt vain sattui ottamaan hupia vähän liikaa asiasta kuin asiasta. Vielä naurusta täristen kissa kömysi takaisin jaloilleen ja yritti olla purskahtamatta uuteen nauruun.

Naaras asteli lähemmäksi vaaleaa kollipentua ja virnuili ennen kaikkea vahingoniloisesti, mutta myös hyväntahtoisesti. Hänen ilmaantumisensa olivat aina yhtä dramaattisia - Lumikkotassu muisti vallan hyvin, kuinka hän oli tehnyt näyttävän loikan Mannapennun veljen hännän kimppuun tervehdykseksi. Kermanvaalea pentu oli saanut vain vähän märemmän yllätyksen epäonnekseen.
"Yo, Mannapentu, miten jäbällä menee?" Lumikkotassu töytäisi etutassullaan pennun rintakehää kuin gangsteri töytäisee jengikaveriaan. Meripihkasilmäinen naaras rakasti pentujen kanssa telmimistä, olihan hän itsekin kuin ylikasvanut pentu, ja Mannapentu oli yksi hänen suosikkipennuistaan - aina hyväntuulisen oloinen ja kohtelias pieni veitikka, ratkiriemukaskin. Oppilas kääntyi ja huitasi paksulla sekä auttamattoman tuuhealla hännällään, josta hän oli erityisen ylpeä, loput lumet pennun päälaelta, ja purisi hyväntuulisesti pennulle: "Melkein ehdit väistää, mutta olin liian nopea. Ensi kerralla pidä sivusilmällä huolta selustastasi, niin saat yllätysedun." Naaras iski silmää veijarimaisesti ja istahti Mannapennun eteen, hännän asettaen sivistyneesti etutassujensa eteen.
"Mitäs se täällä tekee, yksin telmimässä? Mikä sinut ulos lämpöisestä tarhasta ajoi?"

"Lumikkotassu..."
Mannapentu häkeltyi tunnistaessaan parantajaoppilaan, joka oli yhtä valkeanhohtoinen kuin lumi. Kollin täytyi myöntää että häntä nolotti äsken näyttämänsä käytös - olihan kyseessä sentään parantajaoppilas ja viaton pennunmielinen lumipesu-ele. Lumikkotassu näytti onneksi niin huvittuneelta ettei hän huomannut pientä vihantipua kermanvalkoisen pikkuisen vastahuudossa. Mannapentu saattoi näyttää vain sympaattista hyväksyntäänsä, sydäntälämmittävän rempseälle naurulle. Hän rakasti kun sai katsoa naurua ja kuulla sitä, nauroivat kissat sitten hänelle tai mille hyvänsä, se oli silkkaa silkkistä nannaa korville.
Kun Lumikkotassu nousi haastaakseen lisää ja puistellakseen loput lumet Mannapennun yltä, pennunnulikka tunsi olonsa melkein kiusaantuneeksi, ei kai naaras kuvitellut että hän oli vielä niin avuton ettei osaisi puhdistaa itse itseään? Mannapentu ei kumminkaan sanonut mitään, hän ei tahtonut missään nimessä loukata neitoa, joten antoi tämän osoittaa hellyyttään. Soturinalje yllättyi ettei toisen kissan hoivaava kosketus tuntunut niin rutiininomaisen raapivalta kuin Lumenkuiskauksen loputtomat emoneleet, vaikka ei sillä että niissä mitään vikaa olisi, niihin oli vain tottunut kyllästykseen asti. Lumikkotassun häntäkäsittely tuntui mukavan tuuhealta ja pehmeältä. Mannapentu lausui kiitollisuutensa.
"Kiitos, tuota minä tarvitsinkin."
Kollinalku ei ollut ollut aiemmin vielä näin lähikontaktissa tulevaan parantajaan ja hänen käsityksensä oli että parantajia tuli kunnioittaa eniten koko klaanissa, koska he puhkuivat syvää viisautta ja korvaamatonta oppia; olihan heillä suunnaton vastuukin klaanin hyvinvoinnista, eikä Mannapentu voisi koskaan kuvitella yltävänsä moiseksi ihmekissaksi klaanilleen. Oli siis suuri kunnia saada vaatimattomana pentuna huomiota noin suurelta kissalta.
Lumikkotassu osoitti kumminkin leikkimielisyydellään että poikkesi paljon aina niin vakavina jorrottavista johtajista, kuten päällikkö, mutta sellaisiahan heidän kai kuului olla. Mannapentu vain yllättyi, että noin korkea virkakissa alentui huvittelemaan, mutta mikäs siinä, saivathan hekin viettää joskus rennompia päiviä.

Karvalyllerö yritti pienoiselta neuroottiselta hämmennykseltään puhutella parantajaa asemansa mukaisesti ja kohteliaasti.
"Aaivan hyvinhän tässä tassuttaa, krhm kiitos kysymästä." Mannapentu yritti peittää viiksiensä väpätyksen nuolaisemalla pari kertaa rintamustaan, siitä kohtaa johon Lumikkotassu oli koskenut. Kun Lumikkotassu neuvoi pentua olemaan valppaampi hän tunsi itsensä otetuksi saadessaan kissan jakamaan viisaita sanojaan.
"Yritän olla jatkossa viisaampi!" Pentu lupasi.
Valkean naaraan kysellessä mitä kolli ulkona remusi, untuvikko koki kysymyksen hölmönä, sehän oli itsestäänselvää miksi hän huligaanisoi ensilumen päivänä!
"Kuka nyt haluaisi pysytellä pesässä kun täällä on niin kaunista ja ihastuttavaa?" Mannapentu kurista kehräsi ja vilkuili ympärilleen. Leiriaukio sanoi kyllä toista, mutta kaikki olivat varmasti vain päiväaskareidensa kimpussa, partioimassa, mestaroimassa tai metsästämässä.

Mannapentu käänsi katseensa takaisin ystävällisen pihkaisina tuikkiviin silmiin. Hän tarkasteli ehkä ensimmäistä kertaa Lumikkotassua lähemmin. Suloisena luikerteleva häntä oli silmäämiellyttävän siro ja huiman notkea, symmetrisen näteistä kasvonpiirteistä puhumattakaan. Takajalkojen reisilautaset olivat lihaksikkaat ja vaikuttavan vahvannäköiset.
Tuollaiset jalat minäkin haluan kun minusta tulee soturi! Mannapentu kehräsi hiljaa mielessään ja ajatteli ohimennen miten ihastuttavaa olisi myös jos hänenkin turkkinsa olisi yhtä valkea kuin Lumikkotassulla, eikä astetta ketunpapananrusehtavampi; näytti kokoajan siltä kuin hän olisi käynyt hiekkakylvyssä. Poika piti niin kovin valkoisesta, koska se oli lumen väristä.
Silmäilynsä ohessa Mannapentu maistoi jotain aivan uutta, ihmeellisen makeaa ilmaa. Huomaamattaan vaalea pentu kurkotti kuonoaan lähemmän Lumikkotassua ja merkillisen huumaavia tuoksuja jotka lempivät hänen kitalakeaan. Mannapentu myhäili hieman nautinnollisesti tuoksujen tuottaman mielihyvän takia.
Mmm, mistäköhän tämä valloittava tuoksumix on peräisin?

Lumikkotassu kallisti päätään, yhä maireasti hymy kuonolla seisten, ja halkoi pörheällä hännällään ilmaa heilutellen sitä rankasti. Mannapentu oli niin huvittavan kohtelias otus, ettei tuolle voinut kuin hymyillä vallattomasti. Pentu varmasti sai kaiken anteeksi vain tapittamalla noilla harmahtavilla, vähän meripihkaan taittavilla silmillään ja näyttämällä yhtä pehmoiselta kuin nyt.
"Ei kestä kiittää, pikkumies", parantajaoppilas purisi huvittuneena. Hänen eleensä oli ollut lähinnä keimaileva ja mahtipontinen, eikä kukaan muu koko klaanissa olisi kiittänyt siitä kuin Mannapentu. Naaraasta oli uskomattoman suloista, kuinka charmikkaasti pentu kykenikään käyttäytymään - hän ja hänen veljensä totta tosiaan olivat toistensa vastakohdat, sitä ei käynyt kieltäminen, kerta kaikkiaan.

Muodollisen vastauksen omaan jengitervehdykseensä saadessaan naaras kurisi naurusta - niin lysti pentu! Mannapennusta varmasti tulisi kasvamaan hieno nuori mies, joka jakaisi vanhempana neuvoja yli-innokkaille pennuille ja oppilaille asiantuntevasti, mutta rauhallisesti. Koko klaani tulisi kunnioittamaan tuon vaalean, pehmoisen pennun asiantuntevuutta ja luotettavuutta, jopa varmasti tuon veli Ruoskapentu. Lumikkotassu pohti mielessään, miltähän tuo herrasmies tulisi vanhempana näyttämäänkään - varmasti komealta kuin mikä.
"Sitä en lähtisi epäilemään", Lumikkotassu vastasi tietävästi. Olisi aivan selvää, että Mannapentu olisi jo seuraavalla kerralla kuin haukkana, eikä naaraalle tarjoutuisi yhtä helppoa voittoa lumisodassa. Mutta helpot voitot olivat nössöille, eikä parantajaoppilas taatusti ollut nysvö.

"Oikeassa olet, oikeassa olet - turha tälläisenä päivänä on sisällä lusia!" Naaras naukaisi innosta melkein vapisten. Hän oli itsekin livahtanut parantajanpesästään taukojumpalleen hetki sitten, eikä hänellä ollut mitään aikeita palata takaisin vielä hyvään toviin. Tälläisinä lumisina ja iloisina lehtikadon keleinä tuli riemuita siitä mitä oli parhaansa mukaan, tai ainakin Lumikkotassusta se oli ehdoton asia. Luultavasti hänen odottava mestarinsa oli eri mieltä, mutta milloinkas parantajaoppilas olisi siitä välittänyt!

Huomatessaan Mannapennun tarkastelevan itseään ja myhäilevän perään, Lumikkotassu tunsi kiusaantuvansa. Haisteliko tuo pentu jotain? Mitä tuo haistelikaan? Mikä voisi haista niin jännittävälle? Tuliko se hänen turkistaan? Oppilas nuuhkaisi omaa turkkiaan, peläten sen haisevan pahemmin kuin jääkaappiin jätetty mädäntyvä kala, mutta totesi erottavansa vain vienon mintun ja unikon hajut. Niitäkö tuo pehmoinen karvapilvi haisteli noin autuaana? Mitähän Mannapentu tuumaisi, jos veisin hänet noiden hajujen lähteelle parantajanpesään, Lumikkotassu pohti mietteliäänä. Se vasta olisikin hauskaa - valkoinen kissa pystyi melkein kuvittelemaan, kuinka pennun silmät laajenisivat parantajien hyvin varustellusta talvivarastosta ja kuinka kaikki ne yrttien aromit saisivat tuon aivan tokkuraan asti. Täytyykin pitää mielessä.

Mutta juuri nyt naaraalla oli muuta mielessä - äskeinen oli ollut jokseenkin kiusaannuttavaa, eikä sen kuulunut mennä niin: naaraan tuli kiusaannuttaa muita eikä olla kiusaannutettavana. Koomisen suivaantuneeta oppilas päästi hirmuisen sotarääkäisyn, loikkasi pystyyn ja alkoi potkimaan lunta kohti Mannapentua. Lumisota! Lumikkotassu oli juuri niin lapsellinen, että aloittaisi pennun kanssa leikkimielisen lumisodan ja nauttisi siitä täysin rinnoin. Vimmatusti lunta potkien Lumikkotassu kiljui korviaraastavan korkealta: "Puolustautukoon ken voi! Tämä on sotaa!"