Kotkankynsi

Nimi: Kotkankynsi

Ikä: 4,7 vuotta

Skp: Kolli

Klaani: Tuliklaani

Paikka hierarkiassa: Soturi

Ulkonäkö: Kotkankynsi omaa tumman, tabbykuvioisen pitkähkön turkin. Tummemmat raidat ovat erittäin epäsäännölliset ja uniikit. Kollin vatsa ja kuono ovat vaaleanruskeat ja rinnassa sekä raidallisessa hännässä on valkoista. Hännän tuuheus on tasapainossa kehon tuuheuden kanssa. Hänen rakenteensa on jämerä, valtavine tassuineen ja leveine lapoineen. Lisäksi hänellä on pikimustat kynnet, joiden kärjet ovat vaaleat.

 Kollin korvat ovat takaa tasaisen ruskeat, julkisivu on tummempi. Nenä on vaaleanpunainen kuin ruusut konsanaan. Häntä onkin pentuna kutsuttu "Ruusunenäksi", josta hän ei kerta kaikkiaan pitänyt. Kollin jäänsinisistä silmistä paistaa kyyninen luonne kaikille niille, jotka viitsivät katsoa hieman syvemmälle ulkokuorta.

 Kotkankynnen arvet ovat jättäneet jälkensä myös hänen mieleensä, eikä hän haluaisi muistella niitä. Hänellä on oikean silmän ympärillä arpeutunut alue, ja vasemman silmän yllä ja alla on kolme arpea vierekkäin. Myös kollin oikeassa etukäpälässä ja selässä on pieniä arpia.

Luonne: Kotkankynsi on, kuten edellisessä kappaleessa mainitsinkin, kyyninen ja hiljainen. Hänen mielialansa vaihtelevat nopeasti, joten asiallinen keskustelu voi muuttua kynsien ja hampaiden riidaksi. Hänen suhteensa Tähtiklaaniin on heikentynyt vähä vähältä enemmän aina pentuajoista saakka. Hän ei esimerkiksi usko, että Tähtiklaani oikeasti auttaisi kissoja, hänen mielestään se vain katsoo Hopeahännältä, kun maailmassa vallitsee kaaos ja sota.

Hänellä on kyllä ystäviä, mutta he eivät pidä häntä oikein helposti lähestyttävänä kissana, tai muutenkaan ystävällisenä. Hänestä liikkuu murhahuhuja, ja emot varoittavat pentujaan hänestä. Huhut eivät välttämättä pidä paikkaansa, sillä Kotkankynsi ei satuttaisi kärpästäkään ellei olisi pakko.

Menneisyys: Kotkapentuna ollessaan Kotkankynsi oli pienin ja heiveröisin pentueestaan. Hän oli alkuajoilla aliravittu, sillä isommat ja vahvemmat pennut kiiruhtivat nisille niin, että hän jäi yleensä vain jalkoihin. Hän oli myös usein kiusattu ja laiminlyöty. Kotkankynnellä oli erilaisia halveksivia nimiä kuten "itkupilli", "ruusunenä", "kissan irvikuva", "käymälän hiekka" ja "myyränraato". Näiden nimien ja halveksivien katseiden siivittämänä hänen mielialansa laski, ja hän valui masennuksen ja epätoivon kuoppaan. Ainut lohtu mikä hänellä oli, oli hänen emonsa Lootuksenkukan kehtolaulu. Mutta edes sekään ei riittänyt nostamaan kollin mielialaa.
Hän näki usein painajaisia, ja häirinnän takia joutui nukkumaan ulkona. Tässä vaiheessa hän jo ymmärsi, että maailma on karumpi kuin miltä se näyttää. Ei ole sateenkaaria tai päivänpaisteita aina, tai muuta elämän kiertokulun pysäyttävää. Hän havainnollisti tämän luonnosta itse, kuinka kasvi puhkeaa kukkaan ja kuinka se kuolee.
Sitten hän päätti. Hän eläisi tietoisena maailmasta ja  oman periaatteensa mukaan. Vähitellen hän nousi kuopasta itse.

Oppilaana Kotkankynsi oli menestyksekäs. Joka aamu hänen turkkinsa kiilsi ja hän oli valmis lähes kaikkeen. Ainakin siltä hänestä tuntui...
Hän oppi toisia nopeammin ja kasvoi myös vahvaksi ja ketteräksi (Ikävä kyllä hän ei ole enää yhtä ketterä).
Kotkankynsi ei koskaan ollut tuntenut isäänsä, kuin vasta nyt. Hän oli luopio, karkoitettu Tuliklaanista jo ennen Kotkankynnen syntymää. Hänellä ei ole enää minkäänlaista muistikuvaa hänestä. Ainut mieleenpainuva asia oli hänen jäänsiniset silmänsä jotka Kotkankynsi oli perinyt.

Yhtenä pakkasen kovertamana aamuna Kotkankynsi(-tassu) ajatteli lähteä aamupartioon mestarinsa kanssa. Kukaan ei ollut ajatusta vastaan, joten hän sai mennä. He kiersivät rajat, ja uusivat merkit. Sitten Kotkankynsi (-tassu) näki jonkun tumman vilahtavan tammien lehvissä. Se oli nuori kotka! Kotka hyökkäsi arvaamatta pienimmän kimppuun ja hän yritti puolustautua. Kotkan kynnet raapaisivat Kotkankynnen(-tassun) tassun verille. Nuori kissa säikähti pahasti, että jäi hetkeksi shokkiin kun veri roiskahti nurmikolle ja hänen nenänvarrelleen. Kotka onnistettiin häätämään, mutta Kotkankynttä (-tassua) jouduttiin sittemmin kantamaan leiriin. Kotkankynsi tulee aina muistamaan sen pysäyttävän hetken, sykkivän kivuntunteen tassussa ja viileät veripisarat kuonolla. Siitä hän sai myöhemmin soturinimensä.

Soturiksi päästyään Kotkankynsi oli onnessaan. Tosin, hän ei näyttänyt sitä muulle maailmalle. Esimerkiksi, jos hän ajatteli hyppelevänsä sateenkaarikarkkimaassa, todellisuudessa hän olisi vain tuijottanut kaukaisuuteen ilmeettömänä. Hän oli nyt oppinut maailman metodit ja säännöt. Hän oli oppinut kaikenlaista eläämään tarvittavaa. Hän haluaisi jonkun jota rakastaa yhtä paljon, kuin tämä rakasti emoaan, Lootuksenkukkaa.


Muuta:  Kotkankynsi pelkää kuolemaa, muttei mitään elollista, kuten käärmeitä tai rottia.

Pelit: http://nelituuli.foorumini.com/t1945-hyvaksy-itsesi-nuori-kotkankynsi[/url]