Tietenkään Hilsemyrsky ei voinut vain kylmästi jatkaa eteen päin esittäen, ettei muka olisi kuullut Ruoskatassun kutsua. Koska hän oli nimensä kuullut mainittavan, ei hän yksinkertaisesti voinut olla niin kiittämättömän välinpitämätön, että olisi vain jatkanut kulkuaan, vaikka hänellä kyllä olikin vahva epäilyksensä, ettei Ruoskatassulla olisi mitään kovin miellyttävää asiaa. "Hilsemyrsky, mikset sinä tule parantajalle?" tai "Hilsemyrsky, en minäkään mene parantajalle, kun et sinäkään mene. Ei parantajalle tarvitse mennä. En aio koskaan mennä parantajan pakeille, kun et sinäkään mene" Seuraavaksi näki kolli synkässä mielessään kuvan muodottomaksi ruhjoutuneesta, juuri soturiksi nimitetystä Ruoskatassusta, joka ei koskaan ollut käynyt parantajan luona mestarinsa esimerkistä, ja kärsi siksi ikuisen kroonisista ruumiillisista ongelmista, kuten murtuneista luista, jotka olivat luutuneet epäluonnollisiin kulmiin ja hoitamattomista aivätärähdyksistä, jotka aiheuttivat sekopäistä käyttäytymistä tai mitä tahansa kuvittelemattomissa olevan kamalaa. Semmoista tulevaisuutta ei saattanut toivoa kenellekään muulle kuin Hilsemyrskylle itselleen siitä hyvästä, että hän johdatteli viatonta oppilastaan moisten karmaisevien näkyjen teille. Hetken aikaa soturi oli poikkeuksellisen epätoivoinen. Mitä ihmettä hän sanoisi Ruoskatassulle? Miten hän voisi rationaalisesti esittää sen, että hän nyt vain ei yksinkertaisesti harrastanut vammojensa parannuttamista ammattilaisten hoteissa, mutta että Ruoskatassun kyllä kannattaisi omaksi parhaakseen tehdä niin? Itselleen Hilsemyrskyllä toki oli moniakin selityksiä, jotka hänen mielestään olivat mitä asiansa ajavimpia, mutta Ruoskatassu mitä vähäisimmin todennäköisyyksin osaisi vakuuttua niistä.
Nyt saattoi kuitenkin olla niin, että Hilsemyrsky oli ehkä hätäillyt vähän turhan aikaisin. Hän ei tosin suostunut suoralta tassulta myöntämään itselleen, että Ruoskatassu puhui totta, vaan hän näki oppilaan väitteen tämän vaivan katoamisesta pelkkänä valheellisena vakuutteluna siitä, ettei tämän muka olisi tarpeellista mennä parantajan pakeille. Tietysti Hilsemyrskylle oli aika kova paikka pitää jotakuta muuta kissaa valehtelevana, eihän hänellä mielestään ollut minkäänlaista oikeutta kenenkään toisen syyllistämiseen, vaikka siinäkin tilanteessa, että syytökset olisivat olleet oikeita. Nyt Hilsemyrsky kuitenkin soi itselleen tämän pienen olettamuksen siitä, että Ruoskatassu vähän juksutteli häntä siihen järkevään tosiseikkaan pohjaten, että nuoret oppilaat nyt olivat yleensä aika taipuvaisia pieniin valkoisiin valheisiin päästäkseen pinteistä. Ongelma olikin, ettei Ruoskatassu mistään pinteestä ollut pääsemässä, vaan nimenomaan toiminnallaan itseään semmoiseen, ja totisen pahanlaatuiseen semmoiseen, ajamassa, ja se oli täydelleen Hilsemyrskyn vika. Mestarin täytyisi ottaa vastuu siitä, että oppilas ei joudu pinteisiin. Helpoin tapahan oli tietysti ottaa selvää Ruoskatassun totuudellisuudesta. Siinä missä joku mestari olisi voinut puolihuolimattomasti sanoa, että "tulehan tänne, niin katsotaan", kääntyi Hilsemyrsky vain kannoiltaan ja tassutti nöyrästi takaisin oppilaansa luokse aivan kuin läksytettäväksi jostakin synneistään. Ruoskatassun edessä oranssiturkkinen soturi nosti omalla käpälällään yllättävän varmoin ottein oppilaan kipeätä tassua katseensa ulottuviin. Ja ka kummaa, ei käpälässä mitään piikkiä enää ollut. Äärimmäisen tiukassa velvollisuudentunnossaan hämmästyttävän toimeliaaksi äitynyt Hilsemyrsky laski Ruoskatassun käpälän ja tätä silmiin katsoen esitti tiukaksi tarkoitetun, mutta perin flegmaattiseen sävyyn äännetyn kysymyksen: "Oletko varma, ettei se ole kipeä?" Hilsemyrsky ei todellakaan ollut mikään parantaja, mutta hänen näkemyksensä mukaan koko tassu näytti kyllä täydelleen terveeltä, siltä siis, ettei siinä olisi asiasta tietämätön osannut sanoa mitään olleen. Ehkäpä koko vamma oli sitten vain ollut hieman oletettua pienempi?
Jos Hilsemyrsky olisi ollut kykenevä toiveikkuuteen, olisi hän tietysti heittänyt toiveensa tuon olettamuksen varaan. Vaan koska hän ei ollut, joutui hän tyytymään pelkkään huolehtimiseen, joka näkyi hänen otsansa kurttuina ja loputtoman kaihoisan lasisena katseenaan. "Tiedäthän sitten, että se voi tulehtua?" lisäsi soturi vielä, mutta hänen ponnekkuutensa oli jo sen verran lopussa, että hän kuulosti lähinnä säätiedotuksen lukijalta. Itse asiassa jossakin hänen sisimpänsä syvimpiin haudatuissa syövereissä hän osasi tuntea pientä ylpeyttä ja vähän iloakin siitä, että Ruoskatassu oli niin vahvatahtoinen ja omapäinen. Se oli hyvä ominaisuus soturissa, jolla olisi oleva niin valoisa ja menestyksentäyteinen tulevaisuus kuin Ruoskatassulla. Ainakin Hilsemyrsky toivoi, että semmoinen kaunis tulevaisuus hänen oppilastaan odottaisi, ja hän itse olisi kyllä valmis antamaan aivan kaikkensa, vaikkei se paljon mitään ollutkaan, oppilaansa menestyksen eteen. Oikeastaan hänen täytyisi antaa huomattavasti paljon enemmän kuin kaikkensa, ja vaikkei hän itse asiaa niin nähnytkään, oli hän siinä jopa varsin taitava. Olihan se taito, jota hän oli harjoittanut koko ikänsä. Hetken Hilsemyrsky epäröi, mutta päätyi sitten maukumaan: "Tai... en usko, että se tulehtuu. Se näyttää oikein hyvältä" Soturi ei hymyillyt, koska hän ei semmoista taitoa osannut. Hänen äänestään kuitenkin kuulsi pieni uusi sävynpilkahdus. Tai ei se ehkä ihan uusi ollut, mutta äärimmäisen harvinainen Hilsemyrskyn tapauksessa. Se oli se pienenä hiukkasena esiintyvä äärimmäisen suuri ilo, jota oranssiturkkinen soturi ensimmäisestä oppilaastaan ja vastuustaan tunsi. Hilsemyrsky ei tarvinut kykyä toiveikkuuteen tietääkseen, että kun he molemmat yrittäisivät parhaansa, onnistuisivat he muodostamaan dynaamisen ja toimivan parivaljakon.
//Voitaisiin ehkä tämä "päivä" lopettaa tähän, ja jatkaa joskus toisessa pelissä "toisen koulutustuokion" merkeissä. Minun puolestani voimme hyvin jatkaa vaikka saman tien tai siis heti, kun olet taas palannut tänne keskuuteemme. ¡Tusen tack tästä näin!//
Pääsivu 
Latest images 
