Pilvenhönkijä

Aamunkoin kylmänkalseat valonpilkahdukset yrittivät tiirikoida tietään pentutarhan huolella vuorattujen seinämien lävitse, mutta suurimmaksi osaksi aivan turhaan. Ne loivat seinille kumminkin sen kokoiset valoläiskät että unenpöpperöiset silmät tuumivat olevan hyvä aika nousta ylös, sillä soturit nousivat yleensä näihin aikoihin ja varapäällikön aamukäskytykset olivat rattoisaa seurattavaa.
Mannapentu räpsi voimakkaasti unisia ja puutuneita silmäluomiaan samalla kun vitristeli kehoaan. Takajalat tiukassa linjassa, selkä kaarella kuin mäkihyppyrinne ja etutassut suorina pehmeää kaislapetiä raadellen hän venytti jäseniään ensin toiseen suuntaan ja pyöristyi ylös sitten toiseen venytykseen. Pieni haituvapallero oli popsinut edellisiltana mahansa pullolleen ja simahtanut sen jälkeen kuin pieni vauva emonsa pehmeiden vatsakarvojen lomaan.

"Mmm! Mitkä yöunet..." Kolli  parahti hyvänolontunteesta ja nuolaisi viiksityynyjään kuin olisi yrittänyt vielä maistaa ennen unihetkeään syömänsä muhkean vesimyyrän maun. Kissanpoika avasi ammottavan vaaleanpunaisen kitansa vielä mielekkääseen haukotukseen, mutta kun hän maiskutteli ja taivutteli kieltään tapahtuikin jotain ihmeellistä. Mannapentu näki jotain mihin ei ollut vielä aiemmin törmännyt; hänen ulos puhaltamansa ilma huurtui, vaaleni ja leijaili. Kolli ojensi paksua vauvantassuaan hipaistaakseen pääkarvoja nostattavaa näkyä, pientä pilveä, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään se himmeni ja katosi.
"Mitä taivaan tulista tuo..." pentu mumisi, pomppasi seisomaan rennosta istuma-asennostaan ja päästi huomaamattaan uuden pilven ilmoille. Tällä kertaa hän oli nopea ja iski suoraan sen sydämeen, kaksin tassuin, molemminpuolin. Pilvi ei kumminkaan näyttänyt pillastuvan, se vain katosi aiempaan tapaansa ovelasti varpaiden ja kynsien väliin. Ilma sen ympärillä tuntui silti lämpimältä.

Mannapentu yritti pohtia ja viuhtoi kiukkuisesti häntää itselleen. Hän ei ollut aiemmin ajatellut, hönkivätkö muutkin kissat noin, vaiko hän vain.
Mieti Mannapentu, et ole niin hiirenaivoinen ettet olisi pistänyt tälläistä asiaa merkille... Tuleeko muidenkin sotureiden suusta pilviä? Tekevätkö kissat pilviä? Tuleeko riista ulos suustani sumuna? Vilkkaat ajatukset kieppuivat kollin päässä yhdeksi isoksi solmuksi, mikä melkein aiheutti päänsärkyä, joten hänen täytyi ravistella ne pois ja päättää että ottaa asioista vain selvää, tuntien olonsa pöhköksi. Vielä kerran tassuaan kohti puhallettuaan kolli alkoi ymmärtää. Ohut höyrypilvi oli hänen omaa hönkäänsä, se oli varma. Mannapentu alkoi riemastua ja hypähti puolelta toiselle hohaten lisää.
"Minä teen pilviä!"

Ruoskapentu nukkui vielä. Tumman kollin alku näki unta siitä, kuinka hän taisteli valtavaa metalli hirviötä vastaan. Unessa pentu oli kasvanut vahvaksi soturiksi, jota kaikki kunnioittivat. Uni oli niin todentunutinen, että Ruoskapennun jalat liikkuivat ja häntä heilui tuon maatessa pentutarhassa.
Yhtäkkiä uni katksei, kun jostai kuului riemukas huuto. Mustavalkoinen pieni kolli nousi vaivaloisesti ylös ja haukotteli. Aluksi Ruoskapentu ei nähnyt ketään eikä mitään, sillä silmät olivat niin sumeat. Sitten tuo rupesi erottamaan erillisiä asioita ja...
"Mannapentu..." kolli tuhahti äkäisesti ja niin hiljaa ettei toinen varmastikkaan kuullut.

Kolli käveli veljensä luo hieman nyrpeän näköisenä. Tuo piiskasi pitkää häntäänsä ja kysyi: "Mitä oikein hihhuloit täällä? Yritin nukkua ja näinkin ihan uskomatonta unta! Taistelin sellaista metalli otusta vastaan. Siis sellaista, mistä isä on meille kertonut. Iskin ensin sen kylkiin, sitten vatsaan ja...PAF! Se kuoli!"
Ruoskapentu selitti innoissaan suu vaahdossa. Suuttumus aikaisesta herätyksestä oli haihtunut kuin "pilvet" ilmaan, joita kolli oli Mannapennun nähnyt hönkivän.

Mannapentu heilautti tuskin korviaan merkiksi siitä että huomasi Ruoskapennunkin heränneen. Hän kuuli kyllä joka sanan mitä kolli suustaan päästi, mutta oli liian keskittynyt tiedoistaakseen kuulemaansa. Lopulta hän vilkaisi veljeään sivusilmällä, kuin esittääkseen että oli hartaasti kuunnellut koko unenselitystuokion.

"Sehän on kiva." kolli purnahti lempeästi, siltikin välinpitämättömästi; ei hän tahallaan mutta hän oli juuri nyt niin tohkeissaan 'keksinnöstään', ettei malttanut herpaannuttaa mielenkiintoaan. "Minä teen pilviä ja tämä on tosi hauskaa, katso vaikka!"
Höyrypöllähdys toisensa perään hän hönki pilviä lisää ilmaan ja yritti tavoittaa niitä paksuilla poikasenpulleilla tassuillaan. Kaunistuksenkuvajaiset leijailivat kuin hailakat perhoset, verkkaiseen pakoon yrittäen. Kolli paransi viuhtomistahtiaan ja sai kuurailmestykset viimein reagoimaan viimaan; ne sekoittuivat silmissä.

"Vaouh..." kolli henkäisi ihmetyksestä. "Arvaatko sinä mistä nuo tulevat? Minä vasta huomasin ne kun heräsin ja venyttelin selkääni. Höngi sinäkin vähän, katsotaan tuleeko sinunkin suustasi huurua!" Mannapentu pälpätti riemuissaan ja kyyristyi jo vaanimisasentoon, täysvalmiuteen, iskeäkseen Ruoskapennun mahdolliseen pilveen.

Ruoskapennusta tuntui hieman, ettei Mannapentua kiinnostanut hänen unensa. Kolli ei anatanut tuon kuitenkaan häiritä vaan kuunteli tarkasti mitä hänen veljensä teki.
Pienestä, mutta vahvasta pennusta moisten pilvien hönkäily oli älytöntä. Ei kukaan voinut osata tehdä pilviä!

Nuori Ruoskapentu kuitenkin hönkäisi tylsistyneenä ilmaan kun huomasi kuinka innoissaan Mannapentu oli. Yllätyksekseen mustavalkoinen kissa huomasi pilven lejuvan ulos hänen suustaan. Moinne touhu ei kuitenkaan jaksanut innostaa Ruoskapentua.
"Jaahas.."

Mannapentu iski Ruoskapennun pilveen niin kovaa kuin vain pystyi. Hän huitoi ja läimi kunnes se oli tyystin kadonnut. Pentu oli niin tilhellyksensä humussa että ei lainkaan tajunnut lukea veljeään - tai kuka tietää osaisiko hän edes noin naperona - ja tulkita tämän välinpitämätöntä suhtautumista.
"Sinäkin olet pilvihönkijä!" kolli hihkaisi riemastuneena ja samalla hänen suunsa höyrysi lisää - taas mentiin. Vimmatusti viuhtovat tassut alkoivat tuntea väsymystä pienissä lihaksissaan. "Hngg, on vaikea avata suuta, ilman että tekee pilviä", pennun intoa puhkuva ääni vaihtua äkkiä hengästyksestä lannistuneeseen, miltei epätoivoiseen. Hän levitti etutassun varpaat suunsa eteen, ettei tekisi lisää huuruja.

"Alkaakohan nyt sataa ihan hirmuisesti kun olen tehnyt näin paljon pilviä? Se olisi kamalaa!" Mannapentu rupesi miettimään paniikinomaisesti typeryyttään ja tekojensa seurauksia. Olisi hänen syytään että hieno päivä oli pilalla ja soturit joutuisivat metsästämään kurjalla säällä, likomärkinä, kylmissään...  
Vaistonvaraisesti vaalea kolli otti suullaan kaislapedin reunasta pari kaislasuikaletta, leipoi ne pieneksi mytyksi ja haukkasi sitten suuhunsa. Möttö tuntui epämiellyttävältä, jäätyneen maan pakastamalta, hieman vetiseltä, mutta pennulla ei ollut vaihtoehtoja.
"Oin ytten ee enää il-viä!" Mannapentu sönkötti parhaansa mukaan, jälleen iloisesti, kaislapallo avonaisessa suussaan, mutta ennen kuin hän huomasikaan hänen nenästään alkoi tupruta silmin havaittavaa ilmaa. Sen lisäksi kitalakea ja kurkkua alkoi kaihertaa ikävästi ja kolli yökkäsi kaislapalleron ulos suustaan, pienen yskäkohtauksen kera.
"Iyyww, en pysty pidättelemään näitä... Mitä minä teen? Mitä ME teemme? Koko leirihän voi hautautua pilviin!" Dramaattisuus antoi ripauksen pelkokauhua, joka valtasi pikku pennun ja mieli teki kyllä kovasti juosta emon lämpimiin vatsakarvoihin vikisemään, mutta nyt ei voinut, ei Ruoskapennun nähden. Mannapentu tunsi suurta velvollisuudentuntoa, hän halusi välttämättä olla yhtä itsevarma ja määrätietoinen kuin veljensä, eikä enään heikko pennunrääpäle, mitä hän oli ollut jo tarpeeksi.

Ruoskapentu huokaisi todella tylsistyneenä. Hetken ajan tuo mietti kertovansa Mannapennulle, mitä "pilvet" olivat. Kolli sai kuitenkin hyvän idean, jolla kiusata viljeään. Pentu mietti hetken ja sanoi:
"Miten niin, mitä me teemme? Enhän minä ole mitään tehnyt. Mutta nyt meidän tosiaan tarvitsee viedä sinut kauas täältä, ettet peitä koko leiriä pilvilläsi"

Ilkikurisen kollin päässä alkoi pyöriä valtavasti ajatuksia. Jos hänen veljensä oikeasti oli noin hiirenaivo hän voisi kuljettaa tuon jopa Yöklaanin rajalle asti ja eksyttää sinne! Kyllä, näin hän toimisi. Jos Patasydän ja Lumenkuiskaus kyselisivät missä Mannapentu on Ruoskapentu voisi vain keksiä jonkun järjettömän tarinan.
Pikkuruisen kollin siniset silmät rupseivat kiilumaan itsevarmasti sekä ilkeästi, niinkuin aina ennenkin.

Mannapentu pyyhki epätoivon kasvoiltaan ja kohotti leukaansa kohdatakseen veljensä kylmänsiniset silmät vakavasti. Hän ei aivan ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti.
"Tarkoitin meitä, koska sinäkin teet pilviä... Mutta mitä meinaat kaukaalla? Pitääkö meidän mennä leirin ulkopuolelle, kunnes pilvet loppuvat?" Kolli tunsi olonsa hämmentyneeksi, eikä tiennyt oliko koko juttu edes mahdollista, pilailiko Ruoskapentu vain. Hän tunsi olonsa epävarmaksi ja hieman höplästä vedetyksi, mutta hänen veljensä puheissa oli itua... Täytyi olla, hänhän oli viisain pentu koko leirissä, tai ainankin antoi usein olettaa niin. Ja vaalean pennun oli kunnioitettava tätä, osoitettava luottamusta. Konsanaan leijailevat pilvihöyryt pakottivat ahdistavan pohdinnan loppuunsa.
"Mutta jos meidän täytyy lähteä, minua ei pelota! En suojelisi leiriä mieluummin kenenkään muun kuin oman rohkean veljeni kanssa!" Mannapentu uskaltautui kehräämään, yrittäen kuulostaa reippaalta.

Mustasta kollipennusta alkoi tuntua siltä, ettei hänen sittenkään pitäisi kiusata veljeään. Mannapentu kuulosti niin luottavaiselta ja reippaalta. Ruoskapentu huokaisi raskaasti ja sanoi:
"Kuules Mannapentu. Jospa sittenkin jäisimme leiriin. Ei vesihöry muutu pilvimassaksi ja sada maahan.Se on täysin vaaratonta" Pentu selitti ja huitaisi ilmaa pitkällä hännällään.
Ruoskapentu halusi perua ideansa myös siksi, että ei uskaltanut lähteä vielä turvallisesta leiristä. Ei ilman sotureita. Eihän mustavalkoinen kissanpentu näyttänyt arkuuttaan 'ulkomaailmaa' kohtaan, mutta niin asia kuitenkin oli.

"Mitä jos vaikka leikkisimme jotain?" Kolli kysyi koskettaen veljensä kuonoa omallaan. Rakkaus hieman hölmöä Mannapentua kohtaan oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan: Ruoskapentu ei halunnut enää koskaan kiusata tuota, eikä varsinkaan menettää häntä. Nuorukainen ei itsekkään tiedä, miksi asenne omaa veljeään muuttui kuin taikaiskusta. Ehkäpä sisarrakkaus?
Joka tapauksessa Ruoskapentu tunsi itsensä yhä tärkeimmäksi ja fiksuimmaksi kissaksi. Tosin ei Mannapennun seurassa.